Pet­sa­mo säi­lyy aina sydämissä

Van­hem­pie­ni Pet­sa­mo, mitä Pet­sa­mo mer­kit­see minul­le? Miten luo­vu­te­tuil­ta aluei­ta tul­leet siir­to­lai­set kotiu­tui­vat Martinniemeen?

Mar­tin­nie­men kou­lul­la kokoon­nut­tiin muis­to­jen äärel­le kes­ki­viik­ko-ilta­na, jol­loin aihees­ta alus­ti­vat Pek­ka ja Anna-Lii­sa Vuo­non­vir­ta. He ovat tut­ki­neet ja pereh­ty­neet Pet­sa­mon his­to­ri­aan, sukui­hin ja perin­tei­siin. Pet­sa­mo-esi­tel­mä oli jo 13:s, mikä ker­too, että his­to­ria ja juu­ret kiinnostavat.

Pek­ka Vuo­non­vir­ran van­hem­mat Han­na ja Heik­ki Vuo­non­vir­ta (aiem­min Kubat­sin) pää­tyi­vät evak­koi­na Pet­sa­mos­ta Mar­tin­nie­meen. Isä Hei­kin suku­juu­ret ovat Jää­me­ren ran­nal­la, äiti Han­na oli syn­ty­jään Hyryn­sal­mel­ta, jos­ta hän läh­ti kar­ja­kok­si Petsamoon.

Vaik­ka aika kul­taa muis­to­ja, Pet­sa­mo on tari­nois­sa ja muis­tois­sa ainut­laa­tui­nen kul­ta­maa. Elin- ja luon­no­no­lot oli­vat karut ja haas­ta­vat, mut­ta Jää­me­rel­lä ja vuo­nois­sa kalas­tus kukois­ti, mar­ja­maat oli­vat satoi­sat, maa­ta vil­jel­tiin, kar­jaa kas­va­tet­tiin ja har­joi­tet­tiin poronhoitoa.

Muis­to­ja ja valo­ku­via on val­ta­vis­ta kalan­saa­liis­ta, kun valaat ajoi­vat isot sil­li­par­vet vuo­noi­hin ja tuk­ki­vat vuo­no­jen suut — kalas­ta­jil­la oli mel­koi­set apajat.

– Mis­sään ei ole kuu­le­ma­ni mukaan kas­va­nut yhtä iso­ja mus­ti­koi­ta tai hil­lo­ja kuin Pet­sa­mos­sa, ker­toi Pek­ka Vuononvirta.

Nik­ke­li­kai­vos antoi elan­toa, työ­tä ja vau­raut­ta alu­eel­le, mut­ta saas­tut­ti ympä­ris­tön. Pet­sa­mo oli myös turis­tien, kul­ki­joi­den ja seik­kai­li­joi­den haa­ve­maa. Pet­sa­mon maan­tie­teel­li­nen sijain­ti oli mer­kit­tä­vä, mis­tä joh­tuen Pet­sa­mo jou­tui myös sotien ja hävi­tyk­sen koh­teek­si, kun aluet­ta halut­tiin omia.

Suo­men itäi­nen käsi­var­si, Pet­sa­mo, käsit­ti 16 kylää.

Tar­ton rau­han­so­pi­muk­sen sol­mi­mi­ses­ta tulee tänä vuon­na (14.10.2020) kulu­neek­si 100 vuot­ta. Neu­vos­to­ve­nä­jä luo­vut­ti Pet­sa­mon Suo­mel­le asia­kir­jo­jen mukaan ikui­sik­si ajoik­si. Tuo­ta ikui­suut­ta kes­ti kui­ten­kin vain 24 vuotta.

Mos­ko­van väli­rau­han­so­pi­muk­sen mukaan Suo­mi menet­ti Pet­sa­mon Neu­vos­to­lii­tol­le vuon­na 1944. Aluei­ta Kar­ja­las­ta jou­dut­tiin myös luovuttamaan.

Eri puo­lil­le Suo­mea siir­tyi näil­tä aluei­ta 430 000 evak­koa, heis­tä val­tao­sa Kar­ja­las­ta. Myös Mar­tin­nie­meen ja Hau­ki­pu­taal­le aset­tui siirtolaisia.

Pek­ka Vuo­non­vir­ta ker­toi, että Mar­tin­nie­meen Pet­sa­mos­ta noin 10 per­het­tä, jois­ta iso osa aset­tui asu­maan Häyrysenniemeen.

– Mar­tin­nie­mi oli oikea sula­tusuu­ni. Ensim­mäi­siä pako­lai­sia alu­eel­le tuli jo 1920-luvul­la Vienasta.

Mar­tin­nie­mes­sä työ­tä tar­jo­si saha. Väriä ja kan­sal­li­suuk­sien kir­joa lisä­si myös lai­va­lii­ken­ne. Sahal­le eri puo­lil­ta tul­lei­ta kesä­työ­läi­siä alet­tiin kan­san paris­sa kut­sua ”hila­rioik­si”, sil­lä monet löy­si­vät ennen pit­kää kyläl­tä kump­pa­nin ja avioituivat.

Eva­kot jou­tui­vat sopeu­tu­maan uuteen ympä­ris­töön ja raken­ta­maan elä­män­sä uudes­taan alus­ta asti. Paik­ka­kun­nal­le aset­tues­saan he toi­vat tul­les­saan myös uusia tapo­ja, mur­teen ja orto­dok­sien uskon­non. Hei­hin suh­tau­tu­mi­nen ei var­sin­kaan alus­sa ollut aina myön­teis­tä, vaan tuli­joi­ta saa­tet­tiin rys­si­tel­lä ja lap­sia nimit­tää rys­sän­pen­nuik­si. Kysyt­tiin, mik­si tulit­te tänne.

Ajan myö­tä epä­luu­lot häl­ve­ni­vät ja väes­tö sulau­tui kes­ke­nään yhtei­sen kans­sa­käy­mi­sen myö­tä. Ajan hen­ges­tä ker­too sekin, että joil­la­kin Suo­men ruot­sin­kie­li­sil­lä alueil­la kiel­täy­dyt­tiin koko­naan vas­taa­not­ta­mas­ta evakoita.

Pek­ka Vuo­non­vir­ta syn­tyi vuon­na 1949 per­heen asues­sa jo Mar­tin­nie­mes­sä. Hänen ei itse muis­ta kou­lu­poi­ka­na jou­tu­neen­sa kiusa­tuk­si, eivät­kä pai­kal­la olleet muut­kaan arvel­leet las­ten jou­tu­neen kou­lus­sa kär­si­mään syntyperästään.

– Jos­kus, sopi­vas­sa sau­mas­sa saat­toi kuul­la sival­luk­sen, että ”tehän olet­te siel­tä”, mut­ta ei sii­tä aut­ta­nut pahas­tua, muis­te­lee Pek­ka Vuononvirta.

– Koto­na pai­no­tet­tiin aina kou­lun­käyn­nin tär­keyt­tä, jot­ta elä­mäl­le sai­si hyvät läh­tö­koh­dat. Ehkä muu­al­ta tul­lei­den piti vie­lä mui­ta enem­män pon­nis­tel­la ja osoit­taa, että pär­jä­tään, poh­ti Vuononvirta.

Muis­te­luil­las­sa muka­na ollut Samu­li Poh­ja­mo ei hän­kään muis­ta, että poi­ka­se­na oli­si kar­sas­tet­tu muu­al­ta tul­lei­ta, vaik­ka taus­tal­la asia kyl­lä tiedettiin.

Siir­to­väen sopeu­tu­mis­ta ja sulau­tu­mis­ta alu­een asuk­kai­siin hel­pot­ti ja jou­dut­ti myös nimien vaih­to suo­ma­lais­pe­räi­sik­si. Esi­mer­kik­si Kubat­sin-suku­ni­mi muu­tet­tiin vuon­na 1943 Lapin lää­nin­hal­li­tuk­sen pää­tök­sel­lä Vuo­non­vir­rak­si. Kaik­ki eivät kui­ten­kaan nimiä vaih­ta­neet ja alku­pe­räi­siä nimiä on käy­tös­sä edelleenkin.

Orto­dok­seil­le raken­net­tiin myös oma rukous­huo­ne tsa­sou­na Mar­tin­nie­meen 1960-luvul­la. Se puret­tiin huo­no­kun­toi­suu­den takia jokin aika sitten.

Nyt jär­jes­tet­ty Pet­sa­mo-ilta oli jär­jes­tyk­ses­sään kol­mas Mar­tin­nie­men muis­te­luil­ta. Esil­lä oli myös aihee­seen liit­ty­vää kir­jal­li­suut­ta. Illois­sa on ollut esil­le eri teemoja.

Kir­ja­vink­kei­nä mai­nit­ta­koon: A.V. Ervas­ti: Suo­ma­lai­sia Jää­me­ren ran­nal­la. Hil­ma Kilk­ki­nen: Pit­kä mat­ka Sipe­ri­aan. Joni Skif­tes­vik: Pet­sa­mo, Suo­men itäi­nen käsivarsi.

Kevät­kausi jat­ke­taan tari­na­tuo­kioil­la Mar­tin­nie­men kir­jas­tos­sa. Ker­to­ji­na on pai­kal­li­sia kokemusasiantuntijoita.

Ohjel­mas­sa on 9.3. Minä ja MS-tau­ti, Mar­jon tari­na. 23.3. kuul­laan San­nan tari­na: Minä ja lai­na­mu­nuai­se­ni. 27.4. Annen tari­na: Minä ja sekun­dak­rop­pa­ni ja 26.5. Minä ja met­sä­po­lut, Annan tari­na. Kaik­ki tuo­kiot alka­vat kel­lo 17.

 

“Las­ten takia piti jaksaa”

Haas­tat­te­lin 73-vuo­tias­ta Han­na Vuo­non­vir­taa mar­ras­kuus­sa 1989. Jut­tu ilmes­tyi 30.11., jol­loin tal­vi­so­dan syt­ty­mi­ses­tä oli kulu­nut päi­väl­leen 50 vuotta.

Vuo­non­vir­ta tote­aa haas­tat­te­lus­sa: Olen kaik­ki mut­kat kul­ke­nut ja näh­nyt tar­peek­si ruu­mii­ta, tus­kaa ja kär­si­mys­tä. Kun­pa kenen­kään ei tar­vit­si­si kokea sodan kauhuja.

Eva­koil­la ei ollut help­po tie, rys­sä­ni­mi­tyk­set oli­vat alkuai­ko­na tut­tua kuul­ta­vaa, muis­te­li Han­na Vuo­non­vir­ta. Las­ten takia hän ker­toi jaksaneensa.

Vuo­non­vir­rat (aiem­min Kubit­sin) pää­tyi­vät sotien ja evak­ko­tai­val­ten jäl­keen asu­maan Mar­tin­nie­meen vuon­na 1947.

Han­na Vuo­non­vir­ta syn­tyi Hyryn­sal­mel­la vuon­na 1916. Kar­jan­hoi­to­kou­lun käy­ty­ään hän läh­ti Sot­ka­moon töi­hin ja siel­tä kevääl­lä 1938 Pet­sa­mon kun­nal­lis­ko­dil­le kar­ja­kok­si. Pet­sa­mo hou­kut­ti monia, sil­lä siel­lä oli työ­tä ja usein parem­mat pal­kat­kin. Pet­sa­mos­sa hän tapa­si mie­hen­sä Heik­ki Kubatsinin.

”Pet­sa­mos­sa oli hyvä elää. Jää­me­ri ja vuo­no tar­jo­si­vat hyvät kalas­tus­mah­dol­li­suu­det ja lii­ken­ne oli kovaa yötä päi­vää, kun nik­ke­li­kai­vos­ta rakennettiin.”

”Mar­ras­kuun vii­mei­se­nä päi­vä­nä 1939 talon van­hae­män­tä, mie­he­ni äiti (Anas­ta­sia Kubat­sin), oli keit­tä­mäs­sä liha­sop­paa, kun len­to­ko­neet alkoi­vat jylis­tä Park­ki­nan kylän yllä.” Han­nal­la ja Hei­kil­lä jäi kol­me leh­mää navet­taan ja keit­to­pa­ta lie­del­le, kun tuli lähtö.

Han­na oli vii­mei­sil­lään ras­kaa­na ja hän pel­kä­si, että lap­si syn­tyy mat­kal­la. ”Huu­din auton laval­la tus­kis­sa­ni ja van­hae­män­tää huo­let­ti, jos lap­si syn­tyy, se var­mas­ti palel­tuu.” Puo­les­ta mat­kas­ta Han­na pää­si läm­pi­mään autoon ja lopul­ta pääs­tiin Ter­vo­laan ja maalaistaloon.

”Mitä te rys­sät tän­ne lähit­tä ihmis­ten ris­tik­si, oli­sit­te vaan pysy­neet siel­lä”, sai­vat tuli­jat kuul­la. Mat­ka­lai­set kään­tyi­vät kan­noil­taan ja oli etsit­tä­vä uusi paik­ka, joka löy­tyi eläk­keel­lä ole­van kun­nan­joh­ta­jan luo­ta. Tuli­jat otet­tiin läm­pi­mäs­ti vas­taan ja nuo­rel­le Han­na-rou­val­le lai­tet­tiin lap­si­vuo­de ja käti­lö haet­tiin pai­kal­le. Tytär syn­tyi 2. päi­vä­nä joulukuuta.

Pet­sa­moon pääs­tiin pala­maan kun rau­ha oli tul­lut maa­lis­kuus­sa 1940. Rau­haa ei kui­ten­kaan kes­tä­nyt kau­an, kun kesäl­lä 1941 alkoi kylään pus­kea sak­sa­lai­sia soti­lai­ta ja alkoi jat­ko­so­ta. Kun venä­läi­set koneet tuli­vat ja pom­mit­ti­vat sil­lan mäsäk­si, maa repei­li niin, että vuo­no­jen välis­sä hil­la­suo­kin muut­ti paik­kaa ja Pet­sa­mo­joen vesi muut­tui savivelliksi.

Kuor­ma-auton lavoil­ta kipat­tiin sak­sa­lais­so­ti­lai­den ruu­mii­ta kuin hal­ko­ja ja lähel­lä sijait­se­vaan ruu­mis­maa­han hau­dat­tiin var­maan 11 000 saksalaista.

Heik­ki oli rin­ta­mal­la ja Han­na pel­kä­si papin tuloa kuin sur­maa, sil­lä pap­pi toi suru­vies­te­jä. Rin­ta­mal­ta ei kuu­lu­nut kuu­kau­teen mitään, mut­ta onnek­si myö­hem­min sel­vi­si, että soti­laat oli­vat olleet motissa.

Vii­mei­nen läh­tö Pet­sa­mos­ta tapah­tui syys­kuus­sa 1944. Ei osat­tu aavis­taa, että se mer­kit­si lopul­li­sia hyväs­te­jä Pet­sa­mol­le. Evak­ko­reis­su joh­ti Rova­nie­men kaut­ta Kalajoelle.

Han­nal­la oli muka­naan kak­si tytär­tään ja hän oli vii­mei­sil­lään ras­kaa­na. Eva­kot kokoon­tui­vat kou­lul­le, jos­ta kala­jo­ki­set haki­vat rius­ko­ja työ­mie­hiä koteihinsa.

”Minä jäin vii­mei­sek­si. Kah­den lap­sen kans­sa ja ras­kaa­na olles­sa­ni en kel­van­nut kenel­le­kään. Tuli kui­ten­kin muka­va kaup­pi­aan­rou­va, joka otti per­heen huos­taan­sa. Pian syn­tyi poika.”

Sota lop­pui ja rau­ha­neh­dot oli­vat kat­ke­ra pala. Pet­sa­mo oli mene­tet­ty. Vuo­non­vir­rat suun­ta­si­vat koh­ti Kemin­maa­ta Hei­kin saa­des­sa töi­tä Veit­si­luo­don teh­tail­la. Alkoi jäl­leen­ra­ken­ta­mi­sen aika ja siir­to­vä­ki sai anoa val­tiol­ta asun­non paikkaa.

Aset­tua oli­si voi­tu Ter­vo­laan, mut­ta Han­na halusi lähel­le mer­ta ja kou­lu­ja. Niin­pä mää­rän­pääk­si tuli Mar­tin­nie­mi. Per­hees­sä oli kaik­ki­aan vii­si lasta.

”Hyvä tääl­lä Mar­tin­nie­mes­sä on ollut asua, mut­ta sil­ti Pet­sa­moa pidän koti­paik­ka­kun­ta­na­ni. Vie­lä sin­ne haluai­sin, ja eipä tie­dä vaik­ka pää­sen­kin. Jos Gor­batsho­vin poli­tiik­ka ete­nee, saa­tan­pa vie­lä näh­dä­kin koti­kon­nut”, sanoi Han­na Vuo­non­vir­ta haas­tat­te­lun päätteeksi.

– Ei pääs­syt äitim­me käy­mään enää Pet­sa­mos­sa. Hänen kau­niit muis­ti­ku­van­sa Pet­sa­mos­ta ja koti-ikä­vä sin­ne säi­lyi­vät voi­mak­kaa­na hänen mie­les­sään elä­män­sä lop­puun saakka.

Äitim­me elä­mä päät­tyi Hau­ki­pu­taan van­hain­ko­dis­sa 81-vuo­ti­aa­na vuon­na 1997, ker­too poi­ka Pek­ka Vuononvirta.

Auli Haa­pa­la