Yksi minul­le mer­kit­tä­vä filo­so­fi­nen ajat­te­li­ja, anar­kis­ti ja femi­nis­ti, Emma Gold­man kir­joit­ti omae­lä­mä­ker­ras­saan vuon­na 1931 sii­tä, kuin­ka hän halusi tais­tel­la sel­lai­sen maa­il­man puo­les­ta, jos­sa jokai­nen sai­si olla vapaa ja ilmais­ta itse­ään halua­mal­laan taval­la. Hänen mukaan­sa oli tär­ke­ää, että jokai­nen yksi­lö voi­si tavoi­tel­la itsel­leen tär­kei­tä, kau­nii­ta ja ins­pi­roi­via asioi­ta. Kes­kus­te­lu oli virin­nyt sii­tä, kun joku mies oli kiel­tä­nyt hän­tä tans­si­mas­ta yhtei­sis­sä illa­nis­tu­jai­sis­sa perus­tel­len, että ”tuol­lai­nen kevyt­mie­li­syys ei sopi­nut sel­lai­sel­le, joka halusi muut­taa maa­il­maa”. Gold­ma­nin tans­si, näin hän itse sitä sanoit­taa, oli kes­ke­ne­räi­sen maa­il­man kes­kel­lä radi­kaa­li valin­ta elää toi­sin, niin kuin vapaus oli­si jo tot­ta ja ihmi­set oli­si­vat yhden­ver­tai­sia. ”Kai­kes­ta huo­li­mat­ta aion elää kau­nis­ta ide­aa­lia­ni todek­si”, hän kirjoittaa.