Tämän kir­joi­tuk­se­ni tar­koi­tus on hie­man herä­tel­lä ajat­te­lua oman ja toi­sen ihmi­sen työn teke­mi­sel­lä. Minul­le on tul­lut usei­ta yhtey­den­ot­to­ja sii­tä, kuin­ka työyh­tei­söis­sä työn­te­ki­jät aje­taan ahtaal­le ja väsy­tään ihan ääri­ra­joil­le. Sil­lä aja­tuk­sel­la, kun työ­nan­ta­jal­le ei mikään riitä.

Mie­len­ter­vey­den ongel­mis­ta on kovaa vauh­tia kas­va­mas­sa uusi suo­ma­lai­nen kan­san­tau­ti ja eri­tyi­sen haa­voit­tu­vas­sa ase­mas­sa sen suh­teen ovat olleet lap­set ja nuo­ret. Hoi­to­jo­no­jen kas­vua on ollut vai­ke­aa saa­da pysäy­te­tyk­si ja vaik­ka lain mukaan alle 23-vuo­ti­aan oli­si saa­ta­va tar­peel­li­sek­si todet­tua hoi­toa kol­men kuu­kau­den kulues­sa sii­tä, kun hoi­don tar­ve on todet­tu, ei tätä hoi­to­ta­kuu­ta onnis­tu­ta monis­sa tapauk­sis­sa saa­vut­ta­maan. Esi­mer­kik­si huh­ti­kuus­sa 2019 suo­ri­tet­tu THLn tut­ki­mus osoit­ti, että 22% alle 23-vuo­tiais­ta psy­kiat­ri­seen eri­kois­sai­saan­hoi­toon jonot­ta­vis­ta oli jou­tu­nut odot­ta­maan yli 90 vuo­ro­kaut­ta: Poh­jois-Poh­jan­maal­la vas­taa­va luku oli 18%.