En voi olla puut­tu­mat­ta jo pit­kään vai­van­nee­seen epä­koh­taan. Kysees­sä on Hau­ki­pu­taal­la kou­lun tyköä Vär­jä­no­jaa pit­kin ole­va kun­to­pol­ku, joka nii­te­tään jos­kus kesäl­lä. Kau­huk­se­ni huo­ma­sin, että sii­tä oli kul­ke­nut ras­kaam­pi ajo­neu­vo, joka oli teh­nyt useam­mas­ta koh­din jär­kyt­tä­vää jäl­keä. Oli kuin pot­tu­pel­to. Ennen sii­tä pää­si kun teki risusil­lan yli, kun on muu­ta­ma päi­vä ollut sata­mat­ta. Voi vain kuvi­tel­la, kun se on ojit­ta­mat­ta, niin vesi­kin ker­tyy sii­hen ensim­mäi­se­nä. Koi­raa len­kit­tä­mäs­sä ollut mies­kin mai­nit­si sii­tä. Ja oli­si­han se hyvä, jos koi­raih­mi­set­kin hyö­tyi­si­vät siitä.

Min­na Jun­tu­nen kir­joit­ti koti­seu­dun mer­ki­tyk­ses­tä sekä pyhi­nä (”Juma­lan läs­nä­olo”) pitä­mis­tään asiois­ta ja pai­kois­ta: Iijo­ki, meri, met­sä, tun­tu­ri, ikään kuin sie­lun­mai­se­mis­taan. (Ran­ta­poh­ja 10.7.).