Jäin­pä taas ihmet­te­le­mään luet­tua­ni jutun OP:n teet­tä­mäs­tä kyse­lys­tä, että mikä oli­si sopi­va sum­ma val­mis­tu­val­le. Eikö­hän ole sal­lit­tua jokai­sen rat­kais­ta asia oman pus­sin mukaan. Muis­ta­mi­nen on tär­kein­tä, ei sum­ma. Pie­nis­tä purois­ta kas­vaa iso jär­vi. Mie­les­tä­ni tämä luo pai­nei­ta pie­ni­tu­loi­sel­le lait­taa lah­jaa nuo­rel­le. Nyt var­maan moni miet­tii, että keh­taan­ko­han lait­taa sitä kah­den­kym­me­nen euron lah­ja­kort­tia, jon­ka jo on ehti­nyt hank­kia. Todel­la­kin keh­taat! Ei pitäi­si täm­möi­siä kyse­ly­jä edes teettää!

Kas­va­tus­met­sien pys­ty­kar­sin­ta tavoit­te­li taan­noin oksa­ton­ta tyvi­tuk­kia, kun puu myö­hem­min myy­tiin sahal­le. Kysees­sä on pit­kä­ai­kai­nen met­sän­hoi­to. Nuo­re­na kar­si­tun puun saat­toi myy­dä tukik­si vas­ta seu­raa­va suku­pol­vi, ehkä 50 vuo­den päästä.