Kuu­kau­den esi­ne: Voi­kir­nu, talon­po­jan rahasampo

Mai­to­run­saus oli var­hai­sen kar­ja­ta­lou­den aika­na kes­kit­ty­nyt yksi­no­maan kevää­seen ja kesään. Mik­ke­lil­tä (29.9.) navet­taan ote­tut leh­mät jou­tui­vat niu­kal­le tal­vi­ruo­kin­nal­le ja jou­luun men­nes­sä oli­vat jo ummessa.

Kevät­tal­vel­la poi­ki­neil­le syö­tet­tiin tal­ven yli sääs­te­tyt pien­nar­nur­met ja muut hyvät hei­nät sekä lisäk­si hau­det­ta eli apet­ta, joka val­mis­tet­tiin hau­to­mal­la kuu­mas­sa vedes­sä hei­niä, ruu­me­nia, olki­silp­pu­ja, leh­dek­siä, jäkä­liä jne. Leh­mät herui­vat nopeas­ti. Vihan­taan kevät­ruo­kaan pääs­tyä val­kea mai­to muut­tui kau­niin kel­tai­sek­si ja rasvaiseksi.

Enti­sai­kaan tuo­ret­ta mai­toa nau­tit­tiin niu­kan­lai­ses­ti. Sen sijaan mai­dos­ta teh­tiin pit­kään säi­ly­vää pii­mää ja juus­toa tai se kir­nut­tiin voik­si. Voi oli rahaa, se myytiin.

Voi saat­toi olla jos­kus jopa arvok­kaam­paa kuin raha. Kun Rau­ha-äiti meni sotien jäl­kei­se­nä sään­nös­te­lyn aika­na kau­pun­ki­asioil­le, saat­toi voi­py­tyl­lä saa­da kaup­piail­ta ”tis­kin alta” tava­raa mitä ei oli­si saa­nut rahal­la­kaan. Tuliai­se­na saat­toi olla kan­gas­pak­ka, jos­ta kylä­rää­tä­li teki äidil­le ja tyt­tä­ril­le läningit.

Alku­kan­tai­nen voin val­mis­tus tapah­tui siten, että monen päi­vän lyp­sy­ker­to­jen mai­to kerät­tiin puusaa­viin. Mai­to sai olla niin kau­an rau­has­sa, että se tuli kun­nol­la hap­pa­mak­si. Mai­to saa­tiin kuo­ri­mis­kel­poi­sek­si hapat­ta­mal­la. Kir­nua­mis­ta var­ten ker­man erot­te­lu tapah­tui siten, että mata­lis­sa puu­as­tiois­sa eli keh­lois­sa hapa­te­tun mai­don pääl­tä ker­ma kuo­rit­tiin puu­lusi­kal­la ja koot­tiin kir­nu­pyt­tyyn. Kir­nus­ta voi­kok­ka­reet siir­ret­tiin kiu­luun, jos­sa niis­tä pes­tiin kir­nu­pii­mä pois ja lopuk­si voi voi­tiin suo­la­ta ja paka­ta. Näin syn­tyi hyvin säi­ly­vää lujavoita.

Puo­li­val­mis voi oli run­saas­ti kir­nu­pii­mää sisäl­tä­vää peh­me­ää mas­saa, joka Poh­jois-Poh­jan­maal­la tun­net­tiin sun­nun­tai­her­kuk­si val­mis­tet­tu­na rop­pa­voi­na. Se kes­ti­kin hyvä­nä vain pari kol­me päivää.

1600-luvul­ta läh­tien voi­ta alet­tiin vie­dä ulko­mail­le. Menek­kiä hei­ken­si voin huo­no laa­tu. Hapa­te­tus­ta ker­mas­ta kir­nut­tu voi oli osta­jien mie­les­tä vas­ten­mie­li­sen makuis­ta ja se vie­lä eltaan­tui nopeas­ti. Osto­ha­lu­ja eivät myös­kään lisän­neet vois­sa tava­tut leh­män­kar­vat ja sula­mat­to­mat suolakokkareet.

Kar­jan­hoi­don valis­ta­jat, mei­je­rei­den perus­ta­mi­nen ja tek­nii­kan kehi­tys rat­kai­si pul­mat. Ensin­nä­kin mei­je­rit huo­leh­ti­vat voin myyn­nis­tä. Toi­sek­si mei­je­ri­voin laa­tu oli ”pirt­ti­voi­ta” parem­paa mai­dol­le ase­tet­tu­jen tiuk­ko­jen puh­taus­vaa­ti­mus­ten takia. Hapat­ta­mi­ses­ta luo­vut­tiin, kun ker­ma nos­ta­tet­tiin mai­don pin­taan jää­ve­sial­tais­sa. Kun voi kir­nut­tiin tuo­rees­ta ker­mas­ta, maku para­ni oitis. Suo­meen levi­si 1880-luvul­la nopea ja hal­pa sepa­raat­to­ri. Sen käyt­tö oli voin val­mis­tuk­ses­sa val­ta­va paran­nus, niin mei­je­reis­sä kuin kodeis­sa­kin. Vois­ta oli tul­lut puu­ta­va­ran ohel­la maam­me tär­kein vientituote.

Sepa­raat­to­ri oli jo 1910-luvul­la lähes joka Kii­min­ki­jo­ki var­ren kar­jan­hoi­toon tukeu­tu­val­la tilal­la. Sepa­raat­to­ria ei voit­ta­nut mikään, var­sin­kaan siel­lä mis­sä mat­ka mei­je­riin oli han­ka­la joka­päi­väi­seen maidonkuljetukseen.

Oulun Talous­seu­ra levit­ti mei­je­ri­tie­tout­ta Suur-Iin kun­nis­sa 1880-luvul­la. Uusia mei­je­rei­tä perus­tet­tiin­kin run­saas­ti 1890-luvul­ta alkaen. Kii­min­gin Osuus­mei­je­ri perus­tet­tiin 1914 pap­pi­lan mail­le Kuusa­mon­tien sil­lan­kor­vaan. Toi­min­ta päät­tyi 1935 ja kun­ta osti kiin­teis­tön lait­tei­neen. Raken­nus kun­nos­tet­tiin ensin sai­ras­ma­jak­si kul­ku­tau­ti­sil­le ja myö­hem­min Kii­min­gin kunnalliskodiksi.

Kuu­kau­den esi­nee­nä on kir­nut. Valo­ku­vas­sa vasem­mal­la on kak­si pys­ty­kir­nua. Sini­nen kir­nu on teh­ty yhdes­tä puus­ta ja varus­tet­tu rau­tai­sel­la poh­ja­van­teel­la. Vie­res­sä kim­pi­tek­nii­kal­la män­ty­puus­ta teh­ty kir­nu, jos­sa on kor­vat, kan­si, män­tä ja kol­me van­net­ta. Kapeat ja kor­keat pys­ty­kir­nut ovat olleet Suo­mes­sa käy­tös­sä jo kes­kia­jal­la. Pys­ty­kir­nus­sa ker­ma saa­te­taan liik­kee­seen käsin edes­ta­kai­sel­la lii­ku­tel­ta­val­la kiek­ko­päi­sel­lä männällä.

Pys­ty­kir­nu­jen vie­res­sä on tum­man­si­ni­nen kam­pi­kir­nu, jos­sa on kim­pi­tek­nii­kal­la val­mis­tet­tu tyn­ny­ri­mäi­nen säi­liö. Pääl­lä auk­ko ja nupil­li­nen kan­si. Kir­nun sisäl­lä on akse­liin kiin­ni­te­tyt sälei­kön mal­li­set lavat, jol­la ker­man saa­daan liik­keel­le kam­men pyö­ri­tyk­sel­lä. Kir­nu on ajal­ta 1880–1920.

Pöl­kyn pääl­le on ase­tet­tu teh­das­val­mis­tei­nen metal­li­nen kam­pi­kir­nu, jon­ka sisäl­lä pys­ty­ak­se­lis­sa pyö­ri­vä teräs­la­pa. Rau­tai­nen run­ko-osa, jos­sa oli ham­mas­ra­tas ja kam­pi, on ajan saa­tos­sa jou­tu­nut huk­ka­teil­le. Tämä kir­nu myy­tiin yleen­sä yhdes­sä sepa­raat­to­rin kans­sa. Lie­nee koti­mais­ta val­mis­tet­ta ajal­ta 1920–1940.

Valu­rau­ta­run­koi­nen sepa­raat­to­ri, jon­ka toi­sel­la sivul­la käden­si­jal­li­nen kam­pi. Sepa­raat­to­rin pääl­lä pel­ti­set kur­ri- ja ker­ma­tor­vet sekä mai­to­säi­liö. Sepa­raat­to­rin ”sisus­ka­lut” ovat esil­lä run­gon vie­res­sä. Muis­tan hyvin, kun tämä sepa­raat­to­ri otet­tiin esil­le edel­li­sen ker­ran vajaat 60 vuot­ta sit­ten. Isä-Ant­ti virit­te­li sepa­raat­to­ria käyt­tö­kun­toon mai­don­kul­jet­ta­jien lakon uha­tes­sa. Kam­piak­se­lin pääs­sä ole­va piri­kel­lo kilah­te­li somas­ti jokai­sel­la kam­men kierroksella.

Kii­min­ki-Seu­ra r.y. aloit­ti vuo­den 2021 syys­kuus­sa Ran­ta­poh­jas­sa Kuu­kau­den esi­ne ‑tee­man mukai­sen jut­tusar­jan. Pää­sään­töi­ses­ti kuu­kausit­tain ilmes­ty­väs­sä jutus­sa esi­tel­lään van­ho­ja esi­nei­tä ja työ­ka­lu­ja sekä ker­ro­taan nii­den käyt­tö­tar­koi­tuk­ses­ta. Vuo­den 2025 lop­puun men­nes­sä esit­te­lys­sä on ollut 40 Kuu­kau­den esinettä.

Tämän vuo­den 2026 tam­mi­kuus­sa esit­te­lys­sä oli Päre ja traa­ni­lamp­pu, mui­nai­set valon tuo­jat. Hel­mi­kuus­sa Suu­ta­rin­sil­mä ja työ­he­vo­nen kip­pu­ra­kär­kis­ten ajal­ta, maa­lis­kuus­sa Poh­jan­maan hat­tu­päät ja Kii­min­ki-joki­var­ren­puu­kot, huh­ti­kuus­sa Talon­po­jan tai­ka­mer­kit kan­sa­nus­kon ajal­ta. Nyt esit­te­lys­sä on Voi­kir­nu talon­po­jan rahasampo.

Kaik­ki jut­tusar­jan Kuu­kau­den esi­neet jut­tui­neen on luet­ta­vis­sa Ran­ta­poh­jan net­ti­si­vuil­ta, sekä Kii­min­ki-Seu­ran net­ti­si­vuil­ta kiiminkiseura.fi.

Kii­min­ki-Seu­ra on perus­tet­tu 1999. Yhdis­tyk­sen toi­mia­lu­ee­na on Oulun kau­pun­gin suur­alu­eet Kii­min­ki ja Jää­li, eli enti­sen Kii­min­gin kun­nan alue.

Yhdis­tyk­sen toi­min­nan tar­koi­tuk­se­na on mm. koti­seu­tu­tie­tou­den lisää­mi­nen, koti­seu­tu­hen­gen yllä­pi­tä­mi­nen ja oma­toi­mi­suu­den voi­mis­ta­mi­nen sekä koti­seu­dun kult­tuu­rien vaa­li­mi­nen ja edistäminen.

– Perin­ne­tie­tou­den yllä­pi­tä­mi­nen ja jul­kai­se­mi­nen on Kii­min­ki-Seu­ran yksi tär­keä toi­min­ta­muo­to, ker­too yhdis­tyk­sen joh­to­kun­nan puheen­joh­ta­ja Mat­ti Kon­tio.

Jut­tusar­jan kuu­kau­den esi­neen esit­te­lee asian har­ras­ta­ja ja joh­to­kun­nan jäsen Eino Mik­ko­nen. Kii­min­ki-Seu­ran muut joh­to­kun­nan jäse­net ovat Aila Berg, Lee­na Huha­nant­ti, Eero Hut­tu­la, Pert­ti Kuti­lai­nen, Mat­ti Pöy­ry, Mai­sa Ruo­ko­la ja Anu Uusi­ta­lo.

Läh­teet: Ryt­kö­nen Rai­li: Suur-Iin his­to­ria, Vuo­re­la Toi­vo: Suo­ma­lai­nen kan­san­kult­tuu­ri. Kuu­kau­den esi­ne: Eino Mik­ko­sen yksi­tyis­ko­koelma.