Talon­po­jan tai­ka­mer­kit kan­sa­nus­kon ajalta

Van­ho­jen hir­si­ra­ken­nus­ten ovis­ta, ovien pie­lis­tä, kyn­nyk­sis­tä sekä van­hois­ta pui­sis­ta käyt­tö­esi­neis­tä voi­daan havai­ta outo­ja piir­rok­sia, jot­ka muo­dos­tu­vat toi­si­aan ris­teä­vis­tä vii­vois­ta. Kyse saat­taa olla omis­ta­mis­ta ilmai­se­vis­ta puu­mer­keis­tä tai taikamerkeistä.

Tai­ka­mer­keil­lä tar­koi­te­taan sel­lai­sia van­han kan­san merk­ke­jä, jot­ka piir­tä­jän käsi­tyk­sen mukaan aiheut­ta­vat salai­sil­la voi­mil­laan joko hyvää taik­ka pahaa tie­tyl­le koh­teel­le. Mer­kit sisäl­si­vät usein terä­viä kul­mia, jot­ka toi­mi­vat piik­kei­nä pahaa vas­taan. Piir­tä­jä tun­si tai­ka­merk­kiin latau­tu­van voiman.

Vii­si­kan­ta eli vii­si­sa­ka­rai­nen täh­ti on van­him­pia sym­bo­le­ja, joi­ta ihmis­kun­nan his­to­ria tun­tee. 4000 vuot­ta sit­ten vii­si­kan­ta oli baby­lo­nia­lai­sil­le Ista­rin täh­ti, Venuk­sen, valon juma­lat­ta­ren, yön pimeän voi­man kar­kot­ta­jan ver­taus­ku­va ja näin ollen arvel­tiin omaa­van suo­je­le­vaa voimaa.

Myö­hem­min mer­kin omak­sui­vat mui­nai­set hel­lee­nit ja roo­ma­lai­set. Raa­ma­tus­sa puhu­taan useas­sa koh­das­sa täh­des­tä, niin­pä kris­til­li­nen kirk­ko on suo­si­nut vii­si­kan­taa yhte­nä rak­kaim­pa­na sym­bo­li­naan. Sanas­sa sano­taan: ”Minä olen maa­il­man valo, joka seu­raa minua, hän ei ole vael­ta­va pimeässä”.

Turun tuo­mio­kir­kon 1300-luvul­ta peräi­sin ole­viin tii­liin on piir­ret­ty tämä merk­ki. Kes­kiai­kai­nen kirk­ko piir­si sei­niin vii­si­kan­nan samas­sa tar­koi­tuk­ses­sa kuin talon­po­jat sen teki­vät taloi­hin­sa, tal­lei­hin­sa ja navet­toi­hin­sa, siis suo­jel­lak­seen raken­nus­ta demoneilta.

Nyky­ajan mie­li­ku­vis­sa vii­si­kan­ta saat­taa yhdis­tyä enem­män Van­haan Vih­ta­housuun ja metallimusiikkiin.

Han­nun­vaa­ku­na eli käpä­lik­kö on ollut eri­tyi­sen suo­sit­tu merk­ki koko Poh­jo­las­sa. Sen uskot­tiin suo­je­le­van ilkeil­tä hen­kio­len­noil­ta sekä pitä­vän pahan onnen loi­tol­la. Van­hin suo­ma­lai­nen mui­nai­se­si­ne on yli tuhat vuot­ta van­ha suk­sen­kap­pa­le, jos­sa on tämä merk­ki. Se on tut­tu mones­ta kau­laus­lau­das­ta sekä monen juus­to­muo­tin pohjasta.

Kaik­kein tutuin se on kult­tuu­ri­näh­tä­vyyt­tä osoit­ta­vas­ta tien­vii­tas­ta. Se muis­te­taan myös yhden ja vii­den pen­nin koli­kois­ta, jot­ka jäi­vät pois käy­tös­tä 1990. Han­nun­vaa­ku­naa käy­te­tään edel­leen hyvin suo­sit­tu­na riipuksena.

Haka­ris­ti on tuhan­sia vuo­sia van­ha aurin­koa ja ikui­suut­ta sym­bo­loi­va merk­ki, jota käy­tet­ty laa­jas­ti eri kult­tuu­reis­sa. Toi­nen maa­il­man­so­ta muut­ti sen mer­ki­tyk­sen län­si­mais­sa vihan ja rasis­min tun­nuk­sek­si. Suo­mes­sa haka­ris­ti on tun­net­tu jo rau­ta­kau­del­ta ja sitä on käy­tet­ty tai­ka­merk­ki­nä sekä koris­te­ai­hee­na teks­tii­leis­sä. Lapis­sa sitä on sanot­tu noidanjalaksi.

Kun poh­joi­ses­sa Suo­mes­sa käy­tet­tiin haka­ris­tiä, kut­sut­tiin sitä tur­saan­sy­dä­mek­si. Sen muo­to oli sil­loin myös eri­lai­nen eli hako­jen päät oli yhdis­tet­ty toi­siin­sa nuo­len muotoon.

Kovin suo­sit­tu se on ollut myös suo­ma­lais­ten puu­mer­keis­sä. Kii­min­ki­läi­set isän­nät Jaak­ko Rau­tio ja Tapio Tuo­hi­maa käyt­ti­vät sitä piir­täes­sään puu­merk­kin­sä kont­rah­tiin vuon­na 1791.

Aurin­ko­ris­ti eli päi­vän­ke­hä on iki­van­ha sym­bo­li, jos­sa ympy­rän sisäl­lä on ris­ti. Se on ollut tun­net­tu ympä­ri maa­il­maa jo pri­mi­tii­vis­ten kult­tuu­rien aika­na. Se mer­kit­si vuo­den kul­kua, elä­män­voi­maa, jat­ku­vuut­ta. Se tun­net­tiin hyvin myös Saa­men­maal­la. Aurin­ko­ris­ti oli hyvin usein noi­ta­rum­mun kes­kus­ku­vio­na. Kes­kia­jan Suo­mes­sa se tun­net­tiin vih­ki­ris­ti­nä ja sitä maa­lat­tiin usein kirkkoihin.

Myös tämä merk­ki siir­tyi talo­jen puu­mer­keik­si Kii­min­gis­sä. Sii­tä on todis­tee­na Juho Ter­vao­jan ja Pau­li Jaa­ran piir­tä­mät puu­mer­kit 1700-luvun vii­me vuosina.

Kii­min­ki-Seu­ra r.y. aloit­ti vuo­den 2021 syys­kuus­sa Ran­ta­poh­jas­sa Kuu­kau­den esi­ne ‑tee­man mukai­sen jut­tusar­jan. Pää­sään­töi­ses­ti kuu­kausit­tain ilmes­ty­väs­sä jutus­sa esi­tel­lään van­ho­ja esi­nei­tä ja työ­ka­lu­ja sekä ker­ro­taan nii­den käyt­tö­tar­koi­tuk­ses­ta. Vuo­den 2025 lop­puun men­nes­sä esit­te­lys­sä on ollut 40 Kuu­kau­den esinettä.

Tämän vuo­den 2026 tam­mi­kuus­sa esit­te­lys­sä oli Päre ja traa­ni­lamp­pu, mui­nai­set valon tuo­jat. Hel­mi­kuus­sa Suu­ta­rin­sil­mä ja työ­he­vo­nen kip­pu­ra­kär­kis­ten ajal­ta, maa­lis­kuus­sa Poh­jan­maan hat­tu­päät ja Kii­min­ki-joki­var­ren­puu­kot. Nyt esit­te­lys­sä on Talon­po­jan tai­ka­mer­kit kan­sa­nus­kon ajalta.

Kaik­ki jut­tusar­jan Kuu­kau­den esi­neet jut­tui­neen on luet­ta­vis­sa Ran­ta­poh­jan net­ti­si­vuil­ta, sekä Kii­min­ki-Seu­ran net­ti­si­vuil­ta kiiminkiseura.fi.

Kii­min­ki-Seu­ra on perus­tet­tu 1999. Yhdis­tyk­sen toi­mia­lu­ee­na on Oulun kau­pun­gin suur­alu­eet Kii­min­ki ja Jää­li, eli enti­sen Kii­min­gin kun­nan alue.

Yhdis­tyk­sen toi­min­nan tar­koi­tuk­se­na on mm. koti­seu­tu­tie­tou­den lisää­mi­nen, koti­seu­tu­hen­gen yllä­pi­tä­mi­nen ja oma­toi­mi­suu­den voi­mis­ta­mi­nen sekä koti­seu­dun kult­tuu­rien vaa­li­mi­nen ja edistäminen.

– Perin­ne­tie­tou­den yllä­pi­tä­mi­nen ja jul­kai­se­mi­nen on Kii­min­ki-Seu­ran yksi tär­keä toi­min­ta­muo­to, ker­too yhdis­tyk­sen joh­to­kun­nan puheen­joh­ta­ja Mat­ti Kon­tio.

Jut­tusar­jan kuu­kau­den esi­neen esit­te­lee asian har­ras­ta­ja ja joh­to­kun­nan jäsen Eino Mik­ko­nen. Kii­min­ki-Seu­ran muut joh­to­kun­nan jäse­net ovat Aila Berg, Lee­na Huha­nant­ti, Eero Hut­tu­la, Pert­ti Kuti­lai­nen, Mat­ti Pöy­ry, Mai­sa Ruo­ko­la ja Anu Uusi­ta­lo.

Läh­teet: Halt­so­nen Sulo, Kan­sa­tie­teel­li­nen tut­kiel­ma Suo­ma­lai­sis­ta tai­ka­mer­keis­tä 1936. Kuu­kau­den esi­ne: Eino Mik­ko­sen yksityiskokoelma.

Kir­joit­ta­ja: Eino Mikkonen