Kii­min­ki­läis­ten mus­tas­ta päi­väs­tä 80 vuotta

Hut­tu­ky­lä­läi­sen Yrjö Run­tin isä Kaar­lo Runt­ti muis­te­li aika­naan sota­vuo­sia jon­kin ver­ran poi­kan­sa­kin kuul­len, mut­ta Soh­ja­na oli hänen mukaan­sa niin hir­veä paik­ka, että sitä ei kan­nat­ta­nut muis­tel­la yhtään. Soh­ja­nan lisäk­si Kies­tin­gin sekä Uhtuan suun­ta oli eri­tyi­sen paha III/JR53:lle, jon­ka riveis­sä sotaan osal­lis­tui kym­me­niä kii­min­ki­läi­siä ja lisäk­si pal­jon mui­ta­kin Ran­ta­poh­jan alu­een miehiä.

Hut­tu­ky­lä­läi­nen Kaar­lo Runt­ti oli tulen­joh­ta­ja kra­naa­tin­hei­tin­komp­pa­nias­sa, ja niin ollen aina ensim­mäi­se­nä “mon­tus­sa”. Hän kui­ten­kin sel­vi­si sodas­ta ja eli 90-vuo­ti­aak­si kuol­len tou­ko­kuus­sa vuon­na 2000. Hänen koti­ta­lon­sa, Pyy­kö­sen mie­his­tä sodas­sa kaa­tui­vat Yrjö Runt­ti (k. 17.12.1939), Jaak­ko Runt­ti (k. 7.8.1941) sekä vii­mei­se­nä nuo­rim­mai­nen, Mart­ti Runt­ti (k. 15.7.1944). Erk­ki Runt­ti kuo­li keuh­ko­tau­tiin sota­vuo­si­na. Van­ha isän­tä, Suo­men kaar­tin sota­mies Juho Runt­ti ei sotaan jou­tu­nut. Talos­sa vie­tet­tiin hau­ta­jai­sia usea­na peräk­käi­se­nä sota­vuon­na, ja lopul­ta talon nais­vä­ki veto­si ylem­piin tahoi­hin, että Kaar­lo Runt­ti pää­si­si huol­to­jouk­koi­hin, jot­ta edes yksi talon mie­his­tä säi­lyi­si elos­sa sodas­ta. Hän oli­kin jat­ko­so­dan vii­mei­set kuu­kau­det pal­ve­luk­ses­sa suu­ta­rin verstaalla. 

– Elo­kuun 7. päi­vä tulee kulu­neek­si 80 vuot­ta päi­väs­tä, jol­loin jat­ko­so­dan Kies­tin­gin val­tauk­ses­sa Kokkosalmen–Kiestingin suun­nal­la kaa­tui yhdel­lä ker­taa perä­ti vii­si kii­min­ki­läis­tä. Myös haa­voit­tu­nei­den jou­kos­sa oli tuo­na päi­vä­nä kii­min­ki­läi­siä, Yrjö Runt­ti kertoo. 

Hän kuvai­lee päi­vää kii­min­ki­läis­ten mus­tak­si surun päi­väk­si. 7.8.1941 kaa­tu­neet kii­min­ki­läi­set oli­vat Jaak­ko Huru, Ahti Räsä­nen, Aar­ne Autio, Jaak­ko Runt­ti ja Eino Vilp­po­la. Jouk­ko mie­hiä oli avo­kal­liol­la, kun kra­naat­ti osui pai­kal­le tap­paen ja haa­voit­taen. Kaik­ki­aan kii­min­ki­läi­siä kaa­tui jat­ko­so­das­sa 49.

– Myös äidin veli, yli­kii­min­ki­läi­nen Erk­ki Heik­ki­nen oli Kies­tin­gis­sä ja haa­voit­tui siel­lä vaka­vas­ti. Pai­kal­le sat­tu­nut sak­sa­lai­nen lää­kä­ri har­si hänet kokoon. Heik­ki­nen kuo­li 1970-luvulla. 

Yrjö Run­til­le hänen isän­sä sota­po­lus­ta ker­too Yrjö Ant­ti­lan vuon­na 1979 kokoa­ma kir­ja­nen, jos­sa ker­ro­taan III/JR 53:n tais­te­luis­ta jat­ko­so­das­sa. Kir­ja­sen Runt­ti löy­si isän­sä jää­mis­töis­tä. Vih­ko­sen alus­sa ker­ro­taan jouk­ku­een his­to­ri­aa sota­päi­vä­kir­joi­hin perus­tuen. Sii­nä on myös lue­tel­tu kaa­tu­neet, haa­voit­tu­neet sekä hen­gis­sä selvinneet. 

– Vuon­na 1979 jär­jes­tet­tiin tuon jouk­ku­een tapaa­mi­nen, jos­sa osal­lis­tu­jien oli mah­dol­lis­ta ostaa tämä Ant­ti­lan kir­ja. Onnek­si isä sen on sil­loin osta­nut. Tämä on arvo­kas muisto.

Yrjö Runt­ti ker­too, kuin­ka hänen yli­kii­min­ki­läis­syn­tyi­nen äitin­sä Iines Runt­ti (s. Heik­ki­nen) mai­nit­si sodan aika­na kuu­le­van­sa pors­tuas­ta soit­toa ja tie­si sii­tä jo ennen kuin vies­ti tuli, että talon mie­his­tä joku oli kaa­tu­nut sodassa. 

Elo­kuus­sa 1941kun soit­toa kuu­lui, Iines pel­kä­si, oli­ko kuol­lut hänen mie­hen­sä Kaar­lo vai hänen Jaak­ko-vel­jen­sä. Mel­kein saman tien pors­tuan ovi kävi, ja sisään astui Kaar­lo. Iines sanoi täl­le, että Jaak­ko on kuol­lut, mut­ta Kaar­lo ei usko­nut. Iinek­sen vais­to oli kui­ten­kin osu­nut oike­aan. Jaak­ko kuo­li kii­min­ki­läis­ten mus­ta­na päivänä. 

Ainoas­taan nuo­rim­mai­sen Mar­tin kuol­les­sa soit­toa ei kuu­lut, ja niin­pä Iines odot­ti tämän palaa­van sodas­ta aina 1960-luvul­le saak­ka. Mart­ti Run­tin koh­ta­lok­si koi­tui Vuon­te­le 15.7.1944. Hän jou­tui toi­sen mie­hen kans­sa kes­ki­tyk­seen, eikä hänes­tä löy­ty­nyt jäl­keä­kään enää sen jäl­keen. Mies mer­kit­tiin kadon­neek­si. Pai­kal­ta löy­tyi myö­hem­pien vuo­si­kym­men­ten tut­ki­muk­sis­sa mie­hen jalan luu, mut­ta ei pys­tyt­ty todis­ta­maan sitä kenel­le se kuu­luu. Yrjö Runt­ti uskoo, että luu oli Martin.