Har­taus­kir­joi­tus: Hän pitää minus­ta huolen

Muis­tat­ko ker­to­muk­sen Mar­tas­ta ja Marias­ta? Jee­sus vie­rai­li näi­den sisa­rus­ten kodis­sa saa­pues­saan hei­dän koti­ky­lään­sä. Mart­ta kut­sui Jee­suk­sen kotiin­sa ja pal­ve­li ahke­ras­ti vie­ras­taan. Maria taas aset­tui Jee­suk­sen jal­ko­jen juu­reen kuun­te­le­maan. Mart­ta moit­tii Jee­suk­sel­le Marian toi­met­to­muut­ta ja pyy­si Jesus­ta käs­ke­mään Mari­aa hän­tä aut­ta­maan. Jee­sus kui­ten­kin tote­si Mar­tal­le näin: ”Mart­ta, Mart­ta, sinä huo­leh­dit ja hätäi­let niin monis­ta asiois­ta. Vain yksi on tar­peen. Maria on valin­nut hyvän osan, eikä sitä ote­ta hänel­tä pois.” (Luuk. 10: 41–42)

Kum­paan sinä samais­tut enem­män Mart­taan vai Mari­aan? Luu­len, että aika moni meis­tä huo­maa samais­tu­van­sa Mart­taan, aina­kin minä. Elä­mäs­tä on tul­lut monel­la taval­la suo­rit­ta­mis­ta, emme­kä aina huo­maa, että jon­kin asian voi­si­kin jät­tää koko­naan teke­mät­tä. Usein havah­dum­me sii­hen vas­ta, kun tulee eteen jokin yllät­tä­vä este tai tilan­ne, joka pakot­taa pysäh­ty­mään ja tar­kas­te­le­maan omaa teke­mis­tä uudes­sa valossa.

Itsel­le­ni täl­lai­nen tilan­ne tuli vas­taan ihan pari päi­vää sit­ten hevos­ten kans­sa tou­hu­tes­sa, kun mur­sin kak­si sor­mea­ni ja paran­te­len nyt sit­ten kät­tä­ni seu­raa­vat kol­me viik­koa käsi pake­tis­sa. Arkea­han se toki haas­taa, kun moni toi­min­ta hidas­tuu. Onni on, että oikea vah­vem­pi käte­ni sääs­tyi. Tilan­ne pis­ti kui­ten­kin miet­ti­mään, mikä elä­mäs­sä on olen­nai­sin­ta ja mitä asioi­ta arvostan.

Olen yleen­sä kova mureh­ti­maan ja huo­leh­ti­maan asiois­ta. Teen usein­kin enem­män kuin on tar­peen, mut­ta nyt on oikeas­taan pak­ko teh­dä vähem­män. Mik­si sit­ten yleen­sä­kin teem­me niin pal­jon? Pel­kääm­me­kö saa­vam­me tuo­mion ulko­puo­lel­ta teke­mät­tö­myy­des­tä, kuten Mart­ta moit­ti Mari­aa, vai kum­pu­aa­ko tar­ve suo­rit­taa jos­tain syväl­tä itsestäni?

Seu­ra­kun­nan työn­te­ki­jä­nä oikeas­taan tar­peel­li­sin tai­to on ope­tel­la teke­mään vähem­män ja ole­maan enem­män. Teh­dä­kin täy­tyy, mut­ta tär­kein­tä on kyky olla läs­nä. Yleen­sä­kin työs­sä, jos­sa teem­me työ­tä ihmis­ten paris­sa, läs­nä ole­mi­nen on enem­män kuin jat­ku­va suo­rit­ta­mi­nen. Kii­reen kes­kel­lä on tämän­kin saa­nut kar­vaas­ti oppia kan­ta­pään kautta.

Kris­tit­tyi­nä mei­dät on luo­tu ole­maan yhtey­des­sä ja kool­la tois­tem­me kans­sa. Jos suo­ri­tam­me elä­mää päi­väs­tä toi­seen ja huo­maam­me, ettem­me ehdi pysäh­tyä ja viet­tää aikaa ihmis­ten kans­sa, on jotain todel­la pahas­ti pie­les­sä. Sil­loin on aika pysäh­tyä, kuten Maria teki ja las­keu­tua het­kek­si alas Jee­suk­sen jal­ko­jen juu­reen ja kuun­nel­la, mitä hän tah­too minul­le ker­toa. Hänel­lä saat­taa olla nimit­täin aika pai­na­vaa sanaa sanot­ta­va­naan: ”Sinä huo­leh­dit ja hätäi­let niin monis­ta asiois­ta. Vain yksi on tarpeen.”

Oli­si­ko siis aika pysäh­tyä ja hil­jen­tyä kuun­te­le­maan hän­tä, joka uhra­si kai­ken puo­les­tam­me ja lah­joit­ti armon ja anteek­sian­ta­muk­sen, ei omien teko­jem­me täh­den, vaan rak­kau­des­taan mei­tä kaik­kia syn­ti­siä koh­taan? Ehkä­pä voi­sim­me laka­ta mureh­ti­mas­ta ja suo­rit­ta­mas­ta ja siir­tää huo­miom­me häneen, joka kui­ten­kin pitää meis­tä huo­len joka päi­vä ja joka het­ki teim­me­pä sit­ten enem­män tai vähemmän.

Kat­ri Tuo­mi­har­ju, Lähe­tys­sih­tee­ri, Kii­min­gin seurakunta