Elä­mä Mik­ko­sen tör­mäl­lä luo juu­re­vuu­den tunteen

Ala­ky­lä­läi­nen Sirk­ka-Lii­sa Mik­ko­nen elää elä­mään­sä samal­la Kii­min­ki­joen tör­mäl­lä, jon­ne hänen esi-isän­sä Joseph Oinas eli Panu­ma vuon­na 1716 aset­tui asu­maan. Aiem­mat asuk­kaat jou­ti­vat Iso­vi­han tuho­jen koh­teek­si, ja pudas­jär­vi­nen Joseph ja vai­mon­sa Maria tuli­vat Kii­min­ki­joen var­rel­le tilaa asuttamaan.

– Pai­kal­le tulee arvoa, kun tun­tee sen juu­ret pit­käl­le. Lap­suus­per­hee­ni oli kuusi­lap­si­nen pien­vil­je­li­jä­per­he, ja isä teki töi­tä myös kodin ulko­puo­lel­la. Äiti oli romak­ka työih­mi­nen, joka teki koto­na monet työt, Mik­ko­nen kertoo.

Yhtei­söl­li­syys oli hänen lap­suu­des­saan vah­vaa niin per­heen koti­pai­kal­la kuin koko kylässä.

– Uima­ran­ta oli täs­sä mei­dän ran­nas­sa, kylä­läis­ten lap­set kävi­vät siel­lä kaik­ki uimas­sa. Joki oli tär­keä osa arkea, sen var­rel­la oli­vat myös pyyk­ki­ran­nat. Joten­kin toi­voi­sin, että se sama yhtei­söl­li­syys sai­si vie­lä jat­kua jol­lain tapaa. Otet­tai­siin käyt­töön van­ho­ja hyväk­si havait­tu­ja käy­tän­tö­jä. Uskon että hyvin toteu­te­tul­la yhtei­söl­li­sel­lä asu­mi­sel­la oli­si esi­mer­kik­si pal­jon annet­ta­vaa, Mik­ko­nen tuumaa.

Yhte­nä lap­suu­ten­sa tär­keim­pä­nä hen­ki­lö­nä Sirk­ka-Lii­sa Mik­ko­nen pitää kan­sa­kou­luo­pet­ta­ja Yrjö Ervas­tia. Tämän ansios­ta Mik­ko­nen lähe­tet­tiin 11-vuo­ti­aa­na oppikouluun.

– Rahas­ta oli tiuk­kaa, kou­lus­sa oli luku­kausi­mak­su, ja myös ruo­ka sekä kou­lu­mat­kat aiheut­ti­vat kulu­ja. Kui­ten­kin Ervas­ti sai puhut­tua niin, että pää­sin oppi­kou­luun Kii­min­gin kirkolle.

Mah­dol­li­suus opis­kel­la ei ollut itses­tään­sel­vyys, ja Mik­ko­nen ymmär­si sen arvon.

– Olin hyvä kou­lus­sa, mut­ta aja­tus­kin oli se, että jos ei pär­jää, sin­ne ei saa jää­dä. Se innos­ti opiskelemaan.

Talo, jos­sa Mik­ko­nen nyt elä­män­kump­pa­nin­sa Yrjö Rau­tion kans­sa asuu, on talo, jon­ka hänen van­hem­pan­sa 1960-luvun lopus­sa raken­si­vat. Per­he ei alku­jaan ehti­nyt asua talos­sa kuin vuo­den, kun isä kuo­li yllät­täen vuon­na 1970. Koto­na lap­sis­ta asui­vat sil­loin enää nuo­rim­mat Sep­po ja Sirkka-Liisa.

– Samaan aikaa val­mis­tuin yli­op­pi­laak­si. En oikein tien­nyt, mitä läh­ti­sin sen jäl­keen opis­ke­le­maan, sil­lä minua kiin­nos­ti oikeas­taan kaik­ki. Lopul­ta hain kaup­pa­kor­ke­aan, kun kave­ri sanoi, että sin­ne pää­si­sin suo­raan papereilla.

Mik­ko­nen meni ensim­mäi­seen avio­liit­toon­sa jo hyvin nuo­re­na. Lap­set syn­tyi­vät tuos­ta lii­tos­ta, jos­ta Sirk­ka-Lii­sa Mik­ko­nen päät­ti läh­teä las­ten olles­sa pie­niä. Per­he asui tuol­loin Jää­lis­sä, mut­ta äiti teki radi­kaa­lin pää­tök­sen ja muut­ti lap­si­neen Hel­sin­kiin. Siel­lä he vii­pyi­vät­kin vajaat kym­me­nen vuot­ta, kun­nes elä­mä kul­jet­ti hei­dät takai­sin Mik­ko­sen tör­mäl­le, omaa syn­nyin­ko­tia asuttamaan.

Työ­ural­laan Sirk­ka-Lii­sa Mik­ko­nen oli pit­kään Tra­de­kal­la myyn­ti­pääl­lik­kö­nä sekä tava­ra­ta­lon­joh­ta­ja­na. Sitä ennen hän oli jon­kin aikaa lää­nin­ve­ro­vi­ras­tol­la ja nuo­re­na pan­kis­sa. Jon­kin aikaa hän työs­ken­te­li toi­sen mie­hen­sä raken­nusa­lan yri­tyk­sen palveluksessa.

Hän jäi eläk­keel­le työs­ken­nel­ty­ään kym­me­nen vuot­ta yhteis­kun­nal­li­sen yri­tyk­sen Ekta­kom­puk­sen asian­tun­ti­ja­na ja toi­mi­tus­joh­ta­ja­na Oulus­sa. Tuo yhteis­kun­nal­li­nen yri­tys tuot­ti ikäih­mis­ten pal­ve­lui­ta, ja sii­nä oli muka­na usei­ta yhdis­tyk­siä sekä Oulun kaupunki.

– Tuos­sa työs­sä havah­duin sii­hen, miten pal­jon parem­min ikään­ty­vien ihmis­ten asioi­ta oli­si mah­dol­li­suus jär­jes­tää. Se voi­tai­siin toteut­taa ilman mak­si­maa­li­sen voi­ton tavoit­te­luun. Yhteis­kun­nal­li­sen yri­tyk­sen idea on tuot­taa voit­toa vain sen ver­ran, että se pys­tyy inves­toi­maan, pär­jää­mään ja laa­jen­tu­maan. Omis­ta­juus ei ole tärkeintä.

Työ­uran­sa lopul­la Sirk­ka-Lii­sa Mik­kos­ta kau­his­tut­ti se, miten huo­nol­la tolal­la van­hus­ten hoi­to monel­ta osin jo tuol­loin oli. Se on link­ki sii­hen, että Mik­ko­ses­ta onkin eläk­keel­le jää­ty­ään tul­lut moni­ää­ni­nen ikäih­mis­ten ja van­hus­ten puo­les­ta­pu­hu­ja. Hän on Elä­ke­lii­ton Poh­jois-Poh­jan­maan pii­rin puheen­joh­ta­ja, Oulun pal­ve­lusää­tiön hal­li­tuk­sen jäsen sekä Oulun kau­pun­gin van­hus­neu­vos­ton jäsen. Mik­ko­nen on täl­lä het­kel­lä myös Busi­ness Oulun johtokunnassa.

Tänä kevää­nä hän läh­tee mukaan poli­tiik­kaan, sil­lä kokee, että vain poli­tii­kan kaut­ta asioi­hin pys­tyy vaikuttamaan.

Ikään­ty­mi­nen on Sirk­ka-Lii­sa Mik­ko­sen mukaan monel­le pelot­ta­va ja epä­var­muut­ta herät­tä­vä asia. Hänel­le on tär­ke­ää nos­taa esiin ikään­ty­mi­seen liit­ty­viä haas­tei­ta ja muut­taa kes­kus­te­lua myön­tei­sem­pään suuntaan.

– Ikäih­mi­set elä­vät nyt sitä tule­vai­suut­ta, jon­ka hei­dän elä­män­sä on muo­van­nut. Ei kai kukaan aja­tel­lut sel­lais­ta, että se herät­täi­si näin pal­jon tur­va­ton­ta tun­net­ta. Ihmi­sar­vo pitää olla.

Nyt, 70-vuo­ti­aa­na Sirk­ka-Lii­sa Mik­ko­nen elää onnel­lis­ta aikaa. Rin­nal­la on jo kym­me­nen vuo­den ajan kul­ke­nut sie­lun­kump­pa­ni, jon­ka kans­sa elä­mä on helppoa.

– Mon­ta mut­kaa piti elä­mäs­sä teh­dä, ennen kuin pääs­tiin tähän. Ympä­ril­lä on tilaa hen­git­tää, molem­mil­la on omia har­ras­tuk­sia, mut­ta meil­lä on myös yhtei­siä mie­len­kiin­non kohteita.

Paris­kun­ta har­ras­taa yhdes­sä met­säs­tys­tä, hiih­toa, mök­kei­lyä, melon­taa ja yli­pää­tään luon­nos­sa liik­ku­mis­ta. He haas­ta­vat toi­si­aan kes­kus­te­lus­sa, ja hen­ki­nen kas­vu jatkuu.

– Haluan nos­taa itsel­le­ni­kin hat­tua sii­nä, mis­tä kai­kes­ta olen elä­mäs­sä sel­vin­nyt. On ollut tiuk­ko­ja­kin paik­ko­ja, mut­ta täs­sä vain ollaan, Mik­ko­nen tote­aa tyytyväisenä.

Sirk­ka-Lii­sa Mik­ko­nen täyt­tää 70 vuot­ta Tal­vi­kin päi­vä­nä 11.2. Hän juh­lii syn­ty­mä­päi­vään­sä per­heen kans­sa. Kesäl­lä on vuo­ros­sa juh­lat ystä­vien kesken.