Kom­ment­ti kir­joi­tuk­seen Iin ruokajakelusta

Timo Yli­ta­lo kir­joit­ti Ran­ta­poh­jas­sa 18.4. Iis­sä tapah­tu­vas­ta ruo­ka­ja­ke­lus­ta sel­lais­ta, mikä antaa aiheen kom­ment­tiin. Ruo­an­ja­ko on alle­kir­joit­ta­neel­le tut­tua, sil­lä olin toi­min­nas­sa muka­na neli­sen vuot­ta Jär­jes­tö­ta­lol­la. On hyvä, että Iin Hel­lun­tai­seu­ra­kun­ta on otta­nut ruo­an­ja­ke­lun hoitaakseen.

Kysy­mys on Iin kes­kus­tan kau­pois­ta ja Putaan Pul­lal­ta saa­ta­van hävik­ki­ruo­an jaka­mi­ses­ta sitä tar­vit­se­vil­le. Yli­ta­lo kri­ti­soi sitä, että ihmi­set tule­vat hake­maan ruo­kaa, vaik­ka heil­lä on varaa autoon. Iin pal­ve­lut ovat kes­kit­ty­neet kun­ta­kes­kuk­siin Iihin ja Kui­va­nie­mel­le, joten hyvin monen on pak­ko omis­taa jon­kin­lai­nen kul­ku­pe­li voi­dak­seen hoi­taa asioi­taan. Monel­ta vähä­va­rai­sel­ta auton kus­tan­nuk­set vie­vät ison loven toi­meen­tu­los­ta. Yli­ta­lon mie­les­tä eläk­keel­lä ole­vien ihmis­ten ei ole syy­tä men­nä ruo­an­ja­ke­luun. Kaik­kien elä­ke ei ole järin suu­ri, joten apu on monel­le todel­la tar­peen. Otak­sun, että Yli­ta­lon mai­nin­ta “on aika pel­lei­lyä jonot­taa ruo­kaa”, louk­kaa niin jaka­jia kuin asiakkaita.

En tun­te­nut lähes­kään kaik­kia Jär­jes­tö­ta­lol­la käy­nei­tä, kos­ka se ei minul­le kuu­lu­nut, mut­ta huo­ma­sin “asiak­kai­den” ole­van elä­ke­läi­siä, työt­tö­miä ja lap­si­per­hei­tä, joil­la oli avun­tar­vet­ta. Se, tulee­ko ruo­ka­jo­noon on jokai­sen hen­ki­lö­koh­tai­nen asia, joka ei muil­le kuu­lu. Sen ver­ran tuos­sa jako­hom­mas­sa huo­ma­si, että kukaan ei ollut huvik­seen jonossa.

Ruo­ka-apu­toi­min­nan eräs mer­kit­tä­vä näkö­kul­ma on se, että se on eräit­täin tär­keä sosi­aa­li­nen tapah­tu­ma. Monet pai­kal­la olleet yksi­näi­set ihmi­set sanoi­vat tilai­suu­den ole­van ainoa paik­ka, jos­sa voi poris­ta mui­den ihmis­ten kans­sa. Ihmi­set suh­tau­tui­vat erit­täin ystä­väl­li­ses­ti toi­siin­sa. Toi­von, että Iin Hel­lun­tai­seu­ra­kun­ta ja muut ruo­an­ja­ko­toi­min­nas­sa ole­vat ihmi­set jak­sa­vat teh­dä arvo­kas­ta työtään.

Pert­ti Huo­vi­nen, Ii