Oks­a­pui­ta?

Lues­ke­len tak­ka­huo­nees­sa. Lei­vi­nuu­nis­sa on tulet, läm­pöä “tilauk­ses­sa”. Pala­mas­sa on vii­mei­set halot ja koh­ta pää­sen kohen­te­le­maan.

No niin, taas on uunis­sa hakat­ta­va kekä­le! On kuu­le pui­den oksa­pai­kat tiuk­kaa tava­raa. Ei mei­naa tuli pys­tyä nii­hin, ei sit­ten mil­lään. Hyvä, kun ei tule lat­tial­le kohen­nus­ke­pin iskus­ta koko kök­kö. Huo­lel­la pitää hom­ma hoi­taa.

Muis­tan lap­suu­den­ko­dis­sa­ni, kun äiti kohen­te­li uunia. Tapa­na­ni oli istua pata­la­pun teke­leen kans­sa uunin vie­rel­lä. Sii­nä kysyin neu­vo­ja äidil­tä, aina kun hän kävi lisää­mäs­sä pui­ta uuniin tai kohen­te­le­mas­sa tul­ta. Hoi­tui sii­nä kak­si asi­aa samal­la. Hänel­lä kun oli, papan sanoin, aina tuhat rau­taa tules­sa mei­dän yhden­tois­ta lap­sen kans­sa.

Olen saa­nut ohjeet pan­na oksai­set halot uuniin ensim­mäis­ten jou­kos­sa. Niin teen, mut­ta aina saman­lai­nen saik­ki­na noi­den oksien kans­sa! Ruman­kuu­loi­sia sano­ja alkaa kasaan­tua uunin edus­tal­le.

Muka­va­na muis­to­na kotoa on hal­ko­lä­jä uunin edus­tal­la. Pait­si läm­pöä, se tie­si äidin lei­po­mia herk­ku­ja! Vesi herah­taa nyt­kin kie­lel­le. Pala läm­min­tä ries­kaa, jos­sa voi sulaa. Nam! Ja ne nisut, kakut, laa­ti­kot ja nah­kiai­set. Kaik­ki hyö­ty, läm­pö ja maku, uunis­ta otet­tiin.

Pait­si, että ensim­mäi­se­nä oksa­ha­lot, panen nyt pie­niä kla­pe­ja kitu­val­le oksal­le kave­rik­si pala­maan. Toi­vos­sa, että aut­tai­si­vat oksa­koh­taa hiil­ty­mään nopeam­min, mut­ta ei se tänään­kään käy hel­pos­ti. Minä hiil­lyin ennem­min, kuin oksa! Ja hak­kaan sitä.

Kama­rin uunia läm­mi­tet­tiin koto­na myös. Hel­las­sa pidet­tiin tul­ta ruu­an­lai­ton ja tis­ki­ve­sien läm­mi­tys­tä var­ten. Pui­den haku ja uunien hoi­to tuli­vat näin tutuik­si jo pik­ku-tyt­tö­nä. Isä ja äiti hoi­ti­vat tie­ten­kin aina ne oksa­ke­kä­leet. Roman­tiik­ka­kin kai­ke­ti jos­kus kuk­ki läm­mi­tys­hom­mis­sa?

No voi sun keh­ve­li, sanon minä. Pie­net kla­pit ovat pala­neet ja oksa­kök­kö vain jököt­tää koko­nai­se­na, vaik­ka kuin­ka kään­te­len ja pau­ku­tan sitä. Eikä? Pala­va kekä­le pyö­räh­tää lat­tial­le! Onnek­si minul­la on aina kih­ve­li, joka meil­lä tar­koit­ti rik­ka­la­pio­ta, val­mii­na täl­lai­sen varal­le. Kaap­paan kekä­leen sii­hen ja kopis­tan uuniin takai­sin. Lok­sau­tan luu­kun kiin­ni ja puhal­te­len.

On jos­kus täy­ty­nyt ottaa pala­va kekä­le sink­ki­san­koon ja vie­dä ulos. Jos pit­kit­tyy pel­tien kiin­ni saa­mi­nen, niin menee läm­pö hara­koil­le. Siel­lä ne raak­ku­jat usein koik­ke­leh­ti­vat, pii­pun reu­nus­toil­la, läm­mit­te­le­vät. On ollut jos­kus askel var­ma Rent­ta­he­le­kul­la­kin, mut­ta ei ole enää. Ei uskal­la pala­vien kekä­lei­den kans­sa enää peli­tel­lä. Ei kun lisää pie­niä pui­ta oksa­kök­ke­rön vie­rel­le!

Avo­tu­len, esi­mer­kik­si kynt­ti­län, polt­ta­mi­sen yksin olles­sa olen jo lopet­ta­nut. Sat­tui­pa nimit­täin men­nä jou­lu­na ole­maan nuo­tio olo­huo­neen pöy­däl­lä. Läh­din toi­seen huo­nee­seen ja unoh­din kynt­ti­län – roi­husi pelot­ta­vas­ti! Sil­ti, naa­ma perus­lu­ke­mil­la, annoin lap­sen­lap­sel­le­ni kou­lu­teh­tä­vään hyviä neu­vo­ja ehkäis­tä tuli­pa­lo koto­na. Muun muas­sa pala­van kynt­ti­län ehdo­ton val­vo­mi­nen kuu­lui neu­voi­hi­ni!

Nyt luki­ja­ni, kat­so­pa sie­lusi sil­mil­lä: lui­se­va nai­sih­mi­nen, naa­ma hiki­nen ja punai­nen, kuin kekä­le uunin heh­kus­ta. Pit­kä tuk­ka sekai­sin ja osin sil­mil­lä hii­li­han­gon kans­sa hosu­mi­ses­ta. Sil­mä­la­sit huu­rus­sa ja ilme hapan suut­tu­muk­ses­ta. Kuin sei­näs­tä reväis­ty! Minun ei tar­vit­se enää pei­lis­tä kat­soa, olen hänet näh­nyt.

No nyt saan kekä­leen hajal­leen. Tun­ne, kuin oli­sin suu­ren­kin kisan voit­ta­nut. Ei sinis­tä liek­kiä, pala­mi­nen lop­pu­nut. Pel­lit kiin­ni ja uunin edus­tan sii­vous. Alan odo­tel­la sulois­ta läm­pöä, joka tovien kulut­tua iha­nas­ti uhkuu kiu­kaas­ta.

Ovi­kel­lo soi. Kun sei­näs­tä reväis­tyn näköi­se­nä avaan oven, ei kuu­lu säi­käh­tä­neen ihmi­sen parah­dus­ta. Tuli­ja on naa­pu­ri, joka tote­aa: ”Ter­veh­dys, ilmi­sel­väs­ti läm­mi­tys­puu­his­sa, oks­a­pui­ta?”

Rent­ta­he­lek­ku