Kolum­ni: Koro­na­saar­ros­sa Jolos­ky­läl­lä IV

Ilmanlaatu oli ennen Nepalin koronaeristystä niin huono, että hengityssuojain tarvittiin aina. Korona on nyt puhdistanut ilman siellä.Ilmanlaatu oli ennen Nepalin koronaeristystä niin huono, että hengityssuojain tarvittiin aina. Korona on nyt puhdistanut ilman siellä. Kuvassa kolumnin kirjoittaja Päivi Ahonen.

Tein töi­tä Nepa­lis­sa äidin­kie­li­sen ope­tuk­sen kehit­tä­mis­hank­kees­sa vuo­den 2010 molem­min puo­lin noin 1,5 vuot­ta. Han­ke on paras ope­tusa­lan han­ke, jota olen ollut toteut­ta­mas­sa. Suo­men kehi­tys­tuel­la kuu­del­la alue­hal­lin­toa­lu­eel­la oppi­laat sai­vat kol­men ensim­mäi­sen vuo­den ajan ope­tuk­sen äidin­kie­lel­lään. Kie­liä alueil­la oli seit­se­män.

Kävin työ­mat­koil­la lähes kai­kil­la alueil­la, jois­sain autol­la, kau­ka­na ole­vil­la hal­lin­toa­lueil­la pai­kal­li­sil­la len­noil­la. Len­not meni­vät hyvin, vaik­ka jän­nit­ti. Juu­ri muu­ta­mia kuu­kausia aikai­sem­min yksi len­to oli tör­män­nyt vuo­ren­rin­tee­seen ja suo­ma­lai­nen edus­tus­ton työn­te­ki­jä kuo­li onnet­to­muu­des­sa. Koneen las­keu­tues­sa joil­le­kin pie­nil­le len­to­ken­til­le, len­to­ken­tän työn­te­ki­jät ajoi­vat ken­tän kii­to­ra­dan lähel­lä ruo­hi­kol­la ruo­hoa syö­vät leh­mät pois.

Kou­luis­sa vie­rai­lu oli aina mie­len­kiin­tois­ta ja innos­ta­vaa. Lap­set esit­ti­vät osaa­mis­taan ja pai­kal­li­nen opet­ta­ja oli innois­saan, kun sai opet­taa äidin­kie­lel­lään. Oppi­kir­jat oli­vat opet­ta­jat itse teh­neet. Nepa­lin val­ta­kun­nal­lis­ta kiel­tä ei kai­kil­le etäi­sil­lä maa­seu­tua­lueil­la puhut­tu ja käy­tän­nös­sä sii­tä seu­ra­si, että lap­set lopet­ti­vat kou­lun­käyn­nin ensim­mäis­ten vuo­sien jäl­keen, jos opet­ta­ja ei opet­ta­nut hei­dän kie­lel­lään. Äidin­kie­li­nen ope­tus oli hyvä alku kou­lu­vuo­sil­le, eivät­kä lap­set niin hel­pos­ti kes­keyt­tä­neet kou­lua, kun oli­vat ymmär­tä­neet opet­ta­jan ope­tus­ta.

Nepa­lis­sa puhu­taan noin 70–80 kiel­tä, jois­ta vain osa on kir­joi­tet­tu­ja kie­liä. Puhut­tu­jen kiel­ten luku ei ole tark­ka, kos­ka pien­ten kie­li­ryh­mien kie­liä kuo­lee ja hävi­ää kai­ken aikaa.

Nyt kun muis­te­len kou­lun­käyn­tiä, tulee väis­tä­mät­tä mie­leen omien kou­lu­vuo­sien alku Jolos­ky­läl­lä. Olin oppi­laa­na kylän kan­sa­kou­lus­sa nel­jä vuot­ta ennen kuin siir­ryin Ouluun oppi­kou­luun. Kou­lu­ra­ken­nus on edel­leen lähel­lä minua – noin kym­me­nen minuu­tin käve­ly­mat­kan pääs­sä. Eka­luo­kan iha­na opet­ta­ja kek­si, että jos ei jak­sa syö­dä her­ne­keit­toan­nos­ta lop­puun, sai välil­lä nous­ta käy­tä­väl­le hyp­pi­mään. Tuo­hon aikaan syö­tiin kou­luis­sa pul­pe­teis­sa.

Rapis­tu­neen, tyh­jän kou­lu­ra­ken­nuk­sen vie­res­sä on kylän hie­no yhtei­sö- ja urhei­lu­ta­lo, Haa­po­nie­men hal­li. Nyt ei olla kui­ten­kaan yli kuu­kau­teen käy­ty jum­pas­sa, joo­gas­sa tai kah­va­kuu­las­sa. Kun nor­maa­lis­ti kir­joit­te­len tääl­lä Jolok­sel­la, ovat urhei­lu­hal­lin ohjel­mat kak­si ker­taa vii­kos­sa olleet huip­pu­hy­viä hen­ki­rei­kiä. Kun­to koho­aa ja vir­kis­tää kun tapaa kylä­läi­siä, ja kuu­lee hie­man, mitä kyläs­sä tapah­tuu. Nyt on sel­vit­tä­vä puhe­luil­la ystä­vil­le ja naa­pu­reil­le lähel­lä ja kau­ka­na.

Onnek­si on yksi naa­pu­ri, jon­ka kans­sa käy­dään tun­nin parin käve­lyil­lä hänen iha­nan koi­ran­sa kans­sa. Käve­lyl­lä pide­tään tie­ten­kin tur­va­vä­li. Jos­kus voi soit­taa naa­pu­ril­le etääm­mäl­lä ja kysyä ehtii­kö hän tul­la pihal­le rupat­te­le­maan. Vii­mek­si kävi näin ja kun ker­roin näis­tä kolum­neis­ta, naa­pu­ri kipai­si sisäl­le ja haki hil­jat­tain koro­nas­ta kir­joit­ta­man­sa runon. Oli todel­la hie­no runo.

Kun valit­sin Nepa­lis­sa vuon­na 2010 asun­non ja menin ensim­mäi­siä ker­to­ja työ­pai­kal­le, piti heti kat­soa mis­tä pää­see pois­tu­maan raken­nuk­ses­ta, jos tulee maan­jä­ris­tys. Asuin Kat­man­dus­sa yllä­tyk­sek­se­ni vuo­den, budd­ha­lai­sen luos­ta­rin puu­tar­has­sa Boud­han temp­pe­lin lähel­lä.

Sain kuul­la väliai­kai­ses­sa hotel­li­ma­joi­tuk­ses­sa asues­sa­ni, että luos­ta­rin puu­tar­has­sa oli ker­ros­ta­lo, jos­sa oli vuo­kral­la huo­neis­to. Kävin kat­so­mas­sa. Hin­ta oli koh­tuul­li­nen ja pää­tös tuli pika­pi­kaa. Yksi tär­keä syy oli, että luos­ta­rin puu­tar­has­sa kas­voi aika pal­jon pui­ta, mikä vai­kut­ti sel­väs­ti sii­hen, että pihal­la oli hie­man parem­pi ilman­laa­tu kuin katu­jen var­sil­la. Ker­ros­ta­lo oli raken­net­tu hil­jat­tain ja heti alkuun minul­le ker­rot­tiin, että maan­jä­ris­tyk­sen alkaes­sa ulos on tur­val­lis­ta men­nä por­ras­käy­tä­väs­tä nopeas­ti. Raput oli raken­net­tu maa­jä­ris­tyk­sen kes­tä­väs­ti.

Työ­pai­kal­la käy­tiin sama neu­von­pi­to. Ope­tus­hal­lin­non yksik­kö sijait­si ensim­mäi­ses­sä ker­rok­ses­sa ja kat­se­lim­me kol­le­go­jen kans­sa, mikä oli­si paras ja nopein kei­no saa­da ikku­na auki ja hyp­piä pihal­le. Kun sit­ten istuin len­to­ko­nees­sa mat­kal­la Suo­meen töi­den loput­tua, muis­tan hyvin huo­kais­see­ni len­nol­la hel­po­tuk­ses­ta; nyt ei enää tar­vit­se pelä­tä maan­jä­ris­tys­tä.

Järis­tys tuli sit­ten noin vii­si vuot­ta myö­hem­min ja lopul­ta sopi­van ajan kulut­tua menin maan­jä­ris­tyk­sen jäl­ki­töi­hin Nepa­liin erään ita­lia­lai­sen tun­te­ma­ni jär­jes­tön kaut­ta. Joka ainoan nepa­li­lai­sen kans­sa käy­tiin kes­kus­te­lu. ”Mis­sä olit maan­jä­ris­tyk­sen aika­na?”

Nepa­lis­sa oli vuon­na 2010 usein pit­kiä säh­kö­kat­ko­ja. Pää­dyin teke­mään etä­töi­tä luos­ta­rin puu­tar­han asun­to­laan. Ope­tus­hal­lin­non yksi­kös­sä ei voi­nut kir­joit­taa säh­kö­pos­te­ja ja Suo­meen oli tar­peen olla yhtey­des­sä. Luos­ta­rin puu­tar­han asun­nos­sa­kin oli pit­kät säh­kö­kat­kot. Mut­ta sit­ten eräs ystä­vä vie­rei­ses­tä luos­ta­ris­ta kek­si ehdot­taa. ”Han­ki inven­to­ri, säh­kön varaa­ja.” Niin tein ja työn­te­ko taas onnis­tui. Säh­köä riit­ti ja kun halusi sääs­tää säh­köä, saat­toi kir­joit­taa säh­kö­pos­te­ja kynt­ti­län­va­los­sa.

Maas­sa asu­vat ulko­maa­lai­set pää­se­vät par­hai­ten oma­koh­tai­ses­ti mukaan nepa­li­lai­sen per­heen sere­mo­nioi­hin adop­toi­tu­na vel­je­nä tai sis­ko­na. Sain kut­sun Saga­rin kotiin vih­ki­mis­se­re­mo­ni­aan, jos­sa hänet vihit­tiin vel­jek­se­ni. Budd­ha­lai­seen vähem­mis­töön kuu­lu­van newa­ri­vel­je­ni juh­lis­sa pie­nen olo­huo­neen lat­tial­la kau­niis­ti kuvioi­dut man­da­lat oli raken­net­tu sie­me­nis­tä, päh­ki­nöis­tä, hedel­mis­tä, kas­veis­ta ja kukis­ta. Sere­mo­nia kes­ti kak­si tun­tia. Tie­sin, että minun tuli lait­taa jos­sain vai­hees­sa kuk­ka­köyn­nös vel­je­ni kau­laan ja tika, punais­ta väriä hänen otsaan­sa. Per­heen äiti ja sisar toi­mi­vat sere­mo­nia­mes­ta­rei­na. Isä kuva­si tapah­tu­maa video­ka­me­ral­la. Sit­ten sis­ko sanoi yksin­ker­tai­ses­ti: ”Päi­vi nyt on sinun vuo­ro­si.”.

Olin tutus­tu­nut Saga­riin jo 80-luvul­la kun olim­me samas­sa ohjel­mas­sa, teke­mäs­sä vapaa­eh­tois­työ­tä. Vie­rai­lin Saga­rin koto­na usein ja tun­sin jo hänen van­hem­pan­sa ja sisa­ruk­sen­sa. Istuin hänen moot­to­ri­pyö­rän­sä kyy­dis­sä, kun kul­jim­me pit­kin kau­pun­kia tapaa­mas­sa ystä­viä. Vuon­na 2010 en sitä enää teh­nyt. Ilman­laa­tu oli huo­non­tu­nut vuo­si vuo­del­ta ja vaik­ka kuin­ka käy­tin suusuo­jain­ta tai hui­vi oli kas­voil­la, se ei aut­ta­nut.

Koro­na­saar­ros­sa Jolos­ky­läl­lä voi olla vain iloi­nen ja onnel­li­nen sii­tä, että ilma on puh­das­ta ja rai­kas­ta. Välil­lä pais­taa aurin­ko ja on hie­non sini­nen tai­vas. Välil­lä tuu­lee raik­kaas­ti. Mut­ta oli mil­lai­nen ilma tahan­sa, ilma on puh­das­ta.

Päi­vi Aho­nen, osa-aika­jo­los­lai­nen, Yli­kii­min­ki, työs­ken­nel­lyt

kehi­ty­syh­teis­työ­teh­tä­vis­sä eri mais­sa