Kolum­ni: Koro­na­saar­ros­sa Jolos­ky­läl­lä IV

Tein töi­tä Nepa­lis­sa äidin­kie­li­sen ope­tuk­sen kehit­tä­mis­hank­kees­sa vuo­den 2010 molem­min puo­lin noin 1,5 vuot­ta. Han­ke on paras ope­tusa­lan han­ke, jota olen ollut toteut­ta­mas­sa. Suo­men kehi­tys­tuel­la kuu­del­la alue­hal­lin­toa­lu­eel­la oppi­laat sai­vat kol­men ensim­mäi­sen vuo­den ajan ope­tuk­sen äidin­kie­lel­lään. Kie­liä alueil­la oli seitsemän. 

Kävin työ­mat­koil­la lähes kai­kil­la alueil­la, jois­sain autol­la, kau­ka­na ole­vil­la hal­lin­toa­lueil­la pai­kal­li­sil­la len­noil­la. Len­not meni­vät hyvin, vaik­ka jän­nit­ti. Juu­ri muu­ta­mia kuu­kausia aikai­sem­min yksi len­to oli tör­män­nyt vuo­ren­rin­tee­seen ja suo­ma­lai­nen edus­tus­ton työn­te­ki­jä kuo­li onnet­to­muu­des­sa. Koneen las­keu­tues­sa joil­le­kin pie­nil­le len­to­ken­til­le, len­to­ken­tän työn­te­ki­jät ajoi­vat ken­tän kii­to­ra­dan lähel­lä ruo­hi­kol­la ruo­hoa syö­vät leh­mät pois. 

Kou­luis­sa vie­rai­lu oli aina mie­len­kiin­tois­ta ja innos­ta­vaa. Lap­set esit­ti­vät osaa­mis­taan ja pai­kal­li­nen opet­ta­ja oli innois­saan, kun sai opet­taa äidin­kie­lel­lään. Oppi­kir­jat oli­vat opet­ta­jat itse teh­neet. Nepa­lin val­ta­kun­nal­lis­ta kiel­tä ei kai­kil­le etäi­sil­lä maa­seu­tua­lueil­la puhut­tu ja käy­tän­nös­sä sii­tä seu­ra­si, että lap­set lopet­ti­vat kou­lun­käyn­nin ensim­mäis­ten vuo­sien jäl­keen, jos opet­ta­ja ei opet­ta­nut hei­dän kie­lel­lään. Äidin­kie­li­nen ope­tus oli hyvä alku kou­lu­vuo­sil­le, eivät­kä lap­set niin hel­pos­ti kes­keyt­tä­neet kou­lua, kun oli­vat ymmär­tä­neet opet­ta­jan opetusta. 

Nepa­lis­sa puhu­taan noin 70–80 kiel­tä, jois­ta vain osa on kir­joi­tet­tu­ja kie­liä. Puhut­tu­jen kiel­ten luku ei ole tark­ka, kos­ka pien­ten kie­li­ryh­mien kie­liä kuo­lee ja hävi­ää kai­ken aikaa.

Nyt kun muis­te­len kou­lun­käyn­tiä, tulee väis­tä­mät­tä mie­leen omien kou­lu­vuo­sien alku Jolos­ky­läl­lä. Olin oppi­laa­na kylän kan­sa­kou­lus­sa nel­jä vuot­ta ennen kuin siir­ryin Ouluun oppi­kou­luun. Kou­lu­ra­ken­nus on edel­leen lähel­lä minua – noin kym­me­nen minuu­tin käve­ly­mat­kan pääs­sä. Eka­luo­kan iha­na opet­ta­ja kek­si, että jos ei jak­sa syö­dä her­ne­keit­toan­nos­ta lop­puun, sai välil­lä nous­ta käy­tä­väl­le hyp­pi­mään. Tuo­hon aikaan syö­tiin kou­luis­sa pulpeteissa. 

Rapis­tu­neen, tyh­jän kou­lu­ra­ken­nuk­sen vie­res­sä on kylän hie­no yhtei­sö- ja urhei­lu­ta­lo, Haa­po­nie­men hal­li. Nyt ei olla kui­ten­kaan yli kuu­kau­teen käy­ty jum­pas­sa, joo­gas­sa tai kah­va­kuu­las­sa. Kun nor­maa­lis­ti kir­joit­te­len tääl­lä Jolok­sel­la, ovat urhei­lu­hal­lin ohjel­mat kak­si ker­taa vii­kos­sa olleet huip­pu­hy­viä hen­ki­rei­kiä. Kun­to koho­aa ja vir­kis­tää kun tapaa kylä­läi­siä, ja kuu­lee hie­man, mitä kyläs­sä tapah­tuu. Nyt on sel­vit­tä­vä puhe­luil­la ystä­vil­le ja naa­pu­reil­le lähel­lä ja kaukana. 

Onnek­si on yksi naa­pu­ri, jon­ka kans­sa käy­dään tun­nin parin käve­lyil­lä hänen iha­nan koi­ran­sa kans­sa. Käve­lyl­lä pide­tään tie­ten­kin tur­va­vä­li. Jos­kus voi soit­taa naa­pu­ril­le etääm­mäl­lä ja kysyä ehtii­kö hän tul­la pihal­le rupat­te­le­maan. Vii­mek­si kävi näin ja kun ker­roin näis­tä kolum­neis­ta, naa­pu­ri kipai­si sisäl­le ja haki hil­jat­tain koro­nas­ta kir­joit­ta­man­sa runon. Oli todel­la hie­no runo.

Kun valit­sin Nepa­lis­sa vuon­na 2010 asun­non ja menin ensim­mäi­siä ker­to­ja työ­pai­kal­le, piti heti kat­soa mis­tä pää­see pois­tu­maan raken­nuk­ses­ta, jos tulee maan­jä­ris­tys. Asuin Kat­man­dus­sa yllä­tyk­sek­se­ni vuo­den, budd­ha­lai­sen luos­ta­rin puu­tar­has­sa Boud­han temp­pe­lin lähellä. 

Sain kuul­la väliai­kai­ses­sa hotel­li­ma­joi­tuk­ses­sa asues­sa­ni, että luos­ta­rin puu­tar­has­sa oli ker­ros­ta­lo, jos­sa oli vuo­kral­la huo­neis­to. Kävin kat­so­mas­sa. Hin­ta oli koh­tuul­li­nen ja pää­tös tuli pika­pi­kaa. Yksi tär­keä syy oli, että luos­ta­rin puu­tar­has­sa kas­voi aika pal­jon pui­ta, mikä vai­kut­ti sel­väs­ti sii­hen, että pihal­la oli hie­man parem­pi ilman­laa­tu kuin katu­jen var­sil­la. Ker­ros­ta­lo oli raken­net­tu hil­jat­tain ja heti alkuun minul­le ker­rot­tiin, että maan­jä­ris­tyk­sen alkaes­sa ulos on tur­val­lis­ta men­nä por­ras­käy­tä­väs­tä nopeas­ti. Raput oli raken­net­tu maa­jä­ris­tyk­sen kestävästi. 

Työ­pai­kal­la käy­tiin sama neu­von­pi­to. Ope­tus­hal­lin­non yksik­kö sijait­si ensim­mäi­ses­sä ker­rok­ses­sa ja kat­se­lim­me kol­le­go­jen kans­sa, mikä oli­si paras ja nopein kei­no saa­da ikku­na auki ja hyp­piä pihal­le. Kun sit­ten istuin len­to­ko­nees­sa mat­kal­la Suo­meen töi­den loput­tua, muis­tan hyvin huo­kais­see­ni len­nol­la hel­po­tuk­ses­ta; nyt ei enää tar­vit­se pelä­tä maanjäristystä. 

Järis­tys tuli sit­ten noin vii­si vuot­ta myö­hem­min ja lopul­ta sopi­van ajan kulut­tua menin maan­jä­ris­tyk­sen jäl­ki­töi­hin Nepa­liin erään ita­lia­lai­sen tun­te­ma­ni jär­jes­tön kaut­ta. Joka ainoan nepa­li­lai­sen kans­sa käy­tiin kes­kus­te­lu. ”Mis­sä olit maan­jä­ris­tyk­sen aikana?” 

Nepa­lis­sa oli vuon­na 2010 usein pit­kiä säh­kö­kat­ko­ja. Pää­dyin teke­mään etä­töi­tä luos­ta­rin puu­tar­han asun­to­laan. Ope­tus­hal­lin­non yksi­kös­sä ei voi­nut kir­joit­taa säh­kö­pos­te­ja ja Suo­meen oli tar­peen olla yhtey­des­sä. Luos­ta­rin puu­tar­han asun­nos­sa­kin oli pit­kät säh­kö­kat­kot. Mut­ta sit­ten eräs ystä­vä vie­rei­ses­tä luos­ta­ris­ta kek­si ehdot­taa. ”Han­ki inven­to­ri, säh­kön varaa­ja.” Niin tein ja työn­te­ko taas onnis­tui. Säh­köä riit­ti ja kun halusi sääs­tää säh­köä, saat­toi kir­joit­taa säh­kö­pos­te­ja kynttilänvalossa.

Maas­sa asu­vat ulko­maa­lai­set pää­se­vät par­hai­ten oma­koh­tai­ses­ti mukaan nepa­li­lai­sen per­heen sere­mo­nioi­hin adop­toi­tu­na vel­je­nä tai sis­ko­na. Sain kut­sun Saga­rin kotiin vih­ki­mis­se­re­mo­ni­aan, jos­sa hänet vihit­tiin vel­jek­se­ni. Budd­ha­lai­seen vähem­mis­töön kuu­lu­van newa­ri­vel­je­ni juh­lis­sa pie­nen olo­huo­neen lat­tial­la kau­niis­ti kuvioi­dut man­da­lat oli raken­net­tu sie­me­nis­tä, päh­ki­nöis­tä, hedel­mis­tä, kas­veis­ta ja kukis­ta. Sere­mo­nia kes­ti kak­si tun­tia. Tie­sin, että minun tuli lait­taa jos­sain vai­hees­sa kuk­ka­köyn­nös vel­je­ni kau­laan ja tika, punais­ta väriä hänen otsaan­sa. Per­heen äiti ja sisar toi­mi­vat sere­mo­nia­mes­ta­rei­na. Isä kuva­si tapah­tu­maa video­ka­me­ral­la. Sit­ten sis­ko sanoi yksin­ker­tai­ses­ti: ”Päi­vi nyt on sinun vuorosi.”.

Olin tutus­tu­nut Saga­riin jo 80-luvul­la kun olim­me samas­sa ohjel­mas­sa, teke­mäs­sä vapaa­eh­tois­työ­tä. Vie­rai­lin Saga­rin koto­na usein ja tun­sin jo hänen van­hem­pan­sa ja sisa­ruk­sen­sa. Istuin hänen moot­to­ri­pyö­rän­sä kyy­dis­sä, kun kul­jim­me pit­kin kau­pun­kia tapaa­mas­sa ystä­viä. Vuon­na 2010 en sitä enää teh­nyt. Ilman­laa­tu oli huo­non­tu­nut vuo­si vuo­del­ta ja vaik­ka kuin­ka käy­tin suusuo­jain­ta tai hui­vi oli kas­voil­la, se ei auttanut. 

Koro­na­saar­ros­sa Jolos­ky­läl­lä voi olla vain iloi­nen ja onnel­li­nen sii­tä, että ilma on puh­das­ta ja rai­kas­ta. Välil­lä pais­taa aurin­ko ja on hie­non sini­nen tai­vas. Välil­lä tuu­lee raik­kaas­ti. Mut­ta oli mil­lai­nen ilma tahan­sa, ilma on puhdasta.

Päi­vi Aho­nen, osa-aika­jo­los­lai­nen, Yli­kii­min­ki, työskennellyt 

kehi­ty­syh­teis­työ­teh­tä­vis­sä eri maissa