Har­taus: Vapaut­ta­vaa rakkautta?

Sei­ja Helomaa.

Pää­siäis­tä edel­tä­vä paas­ton aika on alka­nut. Paas­ton aika­na hil­jen­ny­tään Juma­lan edes­sä tut­ki­maan omaa sisin­tä, ja se joh­taa myös esi­mer­kik­si poh­ti­maan suh­det­ta toi­siin ihmi­siin. Jos Jee­sus käs­kee rakas­ta­maan lähim­mäis­tä, miten olen teh­tä­väs­tä suo­riu­tu­nut? Jos Raa­ma­tun mukaan täy­del­li­nen rak­kaus on lem­pe­ää, kär­si­väl­lis­tä, ja kar­kot­taa jopa pelon, mil­lais­ta minun rak­kau­te­ni on ollut?

Eräs vii­sas ajat­te­li­ja on kuvan­nut rak­kaut­ta näin: ”Rak­kaus mer­kit­see kotoi­suut­ta, lähek­käin oloa, kes­ki­näis­tä suo­jaa­mat­to­muut­ta ja samal­la syvää tur­val­li­suu­den tun­net­ta. Jee­suk­sen kes­kei­nen sano­ma on, että Juma­la rakas­taa mei­tä ehdot­to­mal­la rak­kau­del­la ja toi­voo meil­tä vas­ta­lah­jak­si rak­kaut­ta, joka on vapaa kai­kes­ta pelosta.”

Tuo aja­tus saa minut ajat­te­le­maan, että pel­ko on muu­ri, jon­ka nos­tam­me tois­tem­me välil­le sil­loin, kun emme halua tois­ta lii­an lähel­le sisin­täm­me. Kun tapaam­me uuden ihmi­sen, niin ei kaik­kea uskal­la sanoa, pitää ensin kat­soa, hyväk­syy­kö tuo minun aja­tuk­se­ni ja miten hän minuun suh­tau­tuu. Ei voi kaik­kea räväyt­tää pöy­tään heti. Ja lähei­sis­sä­kin ihmis­suh­teis­sa voi olla omat pelon muurinsa.

Jos minä todel­la ker­ron tuol­le toi­sel­le sen, mikä minua satut­taa, pelot­taa, tai mitä oli­sin toi­vo­nut, niin vas­tas­sa on kysy­mys, että miten hän sen ottaa. Pelon suo­ja­muu­rin nos­ta­mi­sel­la me suo­je­lem­me sitä, mitä emme halua tois­ten näkevän.

Mut­ta jos rak­kaus on lähek­käin oloa ja suo­jaa­mat­to­muut­ta, niin voi­si­ko aina­kin Juma­lan rak­kau­den edes­sä pelon muu­rin las­kea alas? Jos pääs­täi­sim­me irti pelos­ta ja antai­sim­me kaik­kien suo­jien las­keu­tua, niin jou­tui­sim­me hyväk­sy­mään sen, että Juma­la näkee mitä muu­rien taka­na olem­me yrit­tä­neet pitää pii­los­sa. Salai­sia toi­vei­ta, hil­jais­ta häpe­ää, vai­et­tu­ja asioi­ta, pahuut­ta­kin – se kaik­ki sai­si näkyä Juma­lal­le. Emme enää käper­tyi­si­kään sen ympärille.

Kun olem­me suo­jaa­mat­to­mat ja Juma­lan edes­sä sel­lai­si­na kuin olem­me, niin se olo­ti­la onkin lopul­ta vapaut­ta­va ja helpottava.

Tuol­lai­ses­sa tilas­sa on lupa olla itsel­leen ja Juma­lal­le rehel­li­ses­ti sel­lai­nen kuin on. On mah­dol­li­suus levä­tä hil­jai­ses­sa hyväk­syn­näs­sä. Kaik­ki tekom­me eivät ole hyväk­syt­tä­viä, mut­ta Juma­la hyväk­syy mei­dät itsem­me sel­lai­si­na kuin olemme.

Pelon muu­rien las­keu­tues­sa vaa­ti­mus­ten tilal­le tulee rau­ha, tur­val­li­suus ja levol­li­suus. Sii­nä Juma­la hoi­taa mei­dän kipu­jam­me. Sii­nä Hän mei­tä tai­vut­taa parem­paan kasvusuuntaan.

Voi­si­ko tänä paas­ton aika­na siis löy­tyä aikaa olla Juma­lan edes­sä hil­jaa, varo­mat­ta ja pel­kää­mät­tä, että mitä Hän näkee? Iki­van­ha totuus on, että vain tyy­nes­sä vedes­sä voi tai­vas kuvas­tua. Voi­sim­me­ko me löy­tää sisim­pääm­me uuden­lai­sen tyy­ney­den ja vapauden?

Jee­sus lupa­si lah­joit­taa omil­leen sel­lai­sen rau­han, jota tämä maa­il­ma ei voi antaa, ja kehot­ti ole­maan roh­kea. Rau­has­ta käsin voim­me oppia myös rakas­ta­maan toi­nen tois­tam­me uudel­la tavalla.

Sei­ja Helo­maa, kap­pa­lai­nen, Kii­min­gin seurakunta