Har­taus: Tai­teen merkitys

Par­haim­mil­laan tai­de hoi­taa, antaa voi­maa ja herät­tää tun­tei­ta. Tai­de voi olla tai­tei­li­jan ja tai­teen äärel­lä ole­van ihmi­sen tun­tei­den ilmai­sun kana­va. Koro­na-aika ja omat mene­tyk­se­ni ovat her­kis­tä­neet minut­kin uudel­la taval­la tai­teen äärel­le. Olen pysäh­ty­nyt kuun­te­le­maan, kat­so­maan ja koke­maan eri­tyi­ses­ti musiik­kia, kuva­tai­det­ta ja runout­ta. Tai­de on ins­pi­raa­tion läh­de ja vai­kut­taa ihmi­seen monin tavoin.

Tai­de on samaan aikaan inhi­mil­lis­tä ja Juma­lan lah­jaa. Sen äärel­lä pitää pysäh­tyä kuun­te­le­maan itse­ään, elä­mään­sä ja tun­tei­taan. Var­sin­kin sil­loin, kun tai­de herät­tää tun­tei­ta, kan­nat­taa pysäh­tyä kuun­te­le­maan itse­ään. Mik­si tämä teos herät­tää iloa, surua tai mui­ta tun­tei­ta? En mil­lään taval­la ole musii­kin, kuva­tai­teen tai kir­jal­li­suu­den asian­tun­ti­ja tai krii­tik­ko. Pidän ennem­min­kin itseä­ni tai­teen kokijana.

Näin leh­des­sä ja pai­kan pääl­lä Oulun tuo­mio­kir­kos­sa Sam­po Kaik­ko­sen tau­lun Tai­vaan­ran­ta. Maa­laus herät­ti minus­sa vah­vo­ja tun­tei­ta. Olen kesäl­lä menet­tä­nyt lähei­sen ihmi­sen, isä­ni puo­li­son. Me lähei­set olim­me saat­te­le­mas­sa hän­tä vii­mei­sel­le mat­kal­le. Näin tai­de­teok­ses­sa eri­tyi­ses­ti puo­li­son, joka saat­te­lee rakas­taan. Samaan aikaan koin loh­du­tus­ta sii­tä, että tau­lus­sa kuvat­tiin enke­lei­tä tai edes­men­nei­tä ihmi­siä otta­mas­sa vas­taan kuo­le­vaa. Luo­pu­mi­nen ei tapah­du tyh­jyy­teen, vaan edes­men­neet rak­kaat ovat joh­ta­mas­sa hän­tä Tai­vaan Isän luokse.

Maa­lauk­sen äärel­lä syn­tyi seu­raa­va runo, joka hei­jas­te­lee omaa ikä­vää­ni, mut­ta myö­täe­län myös puo­li­son­sa menet­tä­neen ikävää:

Tai­vaan­ran­ta

Olen val­ta­van toiveikas.

Vaik­ka kato­sit­kin taivaanrantaan,

saan sil­ti pitää sinut.

Rak­kaa­ni,

Olet täs­sä,

sydä­mes­sä­ni läsnä.

Tai­vaan­ran­nan taka­na odo­tat minua.

Se tekee läh­dön­het­kes­tä­ni helpomman.

Kun pää­sen perille,

Olem­me siel­lä sylityksin.

Nyt mat­ka­ni jatkuu.

Olen niin yksin.

Tau­lu on herät­tä­nyt myös kes­kus­te­lua alas­to­muu­des­ta ja sen kuvaa­mi­ses­ta. Tau­lus­sa alas­to­muus on ver­hot­tu var­joil­la. Luo­mis­ker­to­muk­sen syn­tiin­lan­kee­muk­ses­sa ihmi­nen pii­lot­te­lee Juma­lal­ta. Juma­la kysyy: ”Mis­sä olet?” Ihmi­nen tun­tee ensim­mäis­tä ker­taa häpe­ää alastomuudestaan.

Ihmi­nen ei pys­ty otta­maan mitään mate­ri­aa­lia, ei edes vaat­tei­taan tai­vaa­seen mukaan­sa. Vai­na­ja pue­taan ark­kuun, joko omiin vaat­tei­siin­sa tai val­koi­seen har­so­kan­kaa­seen. Har­so­kan­kaa­seen saa­te­taan muo­toil­la ris­tin­merk­ki. Vain­ajan vii­mei­siin vaat­tei­siin puke­mi­nen on usein tär­keä het­ki omai­sil­le. Kui­ten­kin yhtä luon­nol­lis­ta kuin se, että syn­nym­me alas­to­ma­na, kuol­les­sam­me jätäm­me maal­li­set tar­peet; vaat­teet, ruu­an ja kai­ken muun tän­ne. Alkuun ihmet­te­lin, mik­si maa­lauk­sen hen­ki­löt ovat kuvat­tu vah­voi­na, nuo­ri­na ihmi­si­nä. Toi­saal­ta se muis­tut­taa minua myös sii­tä, että kuo­le­ma ei kos­ke­ta vain van­ho­ja ihmi­siä, vaan ihmi­nen voi meneh­tyä myös nuo­re­na. Näi­den poh­din­to­jen poh­jal­ta kir­joi­tin seu­raa­van runon:

Alas­ton

Ei har­soa,

ei hun­tua,

ei kukaan saa

mukaan

tai­vas­mat­kal­le.

Kaik­ki raukeaa.

On vain ava­ruus, aavaa ja aukeaa.

Ei mate­ri­aa,

Ei mitään piilotettavaa.

Ihmi­sen sie­lu, ruu­mis ja hen­ki katoaa.

Ne uuden ylös­nouse­muk­sen muo­don saa.

Tai­vaan­ran­nan taka­na uusi elämä

kai­kes­sa kirk­kau­des­sa mei­dät saavuttaa.

Sai­la Karp­pi­nen, kap­pa­lai­nen, Hau­ki­pu­taan seurakunta