Har­taus: Onko pakko?

Kat­ri Sil­lan­pää, nuo­ri­so­työ­noh­jaa­ja, Iin seurakunta

Yksi var­ma syk­syn merk­ki meil­lä nuo­ri­so­työs­sä on uusien rip­pi­kou­lu­jen aloi­tus. Info­kir­jeet on lai­tet­tu mat­kaan, ilmoit­tau­tu­mi­set ovat tul­leet ja ryh­mät on muo­dos­tet­tu. Ensim­mäi­ses­sä yhtei­ses­sä tapaa­mi­ses­sa jae­taan päi­vä­mää­rät ja infot seurakuntayhteysjaksosta.

Hyvin usein kuul­tu kysy­mys rip­pi­kou­lun yhtey­des­sä on ”onko tää pakol­lis­ta?” Ei, rip­pi­kou­lu ei ole pakol­li­nen, niin kuin vaik­ka perus­kou­lu. Ei ole ole­mas­sa kris­ti­tyn oppi­vel­vol­li­suut­ta. Toki rip­pi­kou­lu ja sen myö­tä kon­fir­maa­tio antaa tiet­ty­jä oikeuk­sia, kuten oikeu­den kir­kol­li­seen vih­ki­mi­seen ja kum­mi­na toi­mi­mi­seen, mut­ta mikään pak­ko rip­pi­kou­lun käy­mi­nen ei ole.

Jos­tain syys­tä monil­la ihmi­sil­lä on tapa­na aja­tel­la asioi­ta nime­no­maan pakon kaut­ta. On pak­ko käy­dä töis­sä, pak­ko mak­saa vero­ja, pak­ko käy­dä kau­pas­sa, pak­ko vie­dä lap­set har­ras­tuk­siin, pak­ko nous­ta sun­nun­tai­aa­mu­na kirkkoon.

Entä­pä, jos kään­täi­sim­me asian toi­sin päin: saan käy­dä töis­sä ja voin näin elät­tää itse­ni ja per­hee­ni; saan mak­saa vero­ja ja näin ollen käyt­tää ter­veys­pal­ve­lu­ja, kir­jas­toa, kou­lu­ja… saan nous­ta aamul­la ja men­nä kirk­koon, eikä minun tar­vit­se pelä­tä har­joit­taa uskontoani.

Ensi sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä ope­tus­lap­set kul­ke­vat Jee­suk­sen kans­sa sapat­ti­na pel­lon­reu­naa ja kat­ko­vat siel­tä täh­kä­päi­tä. Tämä suu­tut­ti fari­seuk­set, sil­lä kai­ken­lai­nen työn­te­ko – vaik­ka­pa nyt täh­kä­päi­den kato­ko­mi­nen – sapat­ti­na oli anka­ras­ti kiel­let­ty. Jee­sus kui­ten­kin vas­taa fari­seuk­sil­le: ”Sapat­ti on ihmis­tä var­ten eikä ihmi­nen sapat­tia var­ten.” Juma­lan­pal­ve­lus on siis sinua ja minua, mei­tä kaik­kia var­ten. Juma­lan­pal­ve­luk­ses­sa Juma­la pal­ve­lee meitä.

Rip­pi­kou­luis­sa kes­kus­tel­laan usein myös lepo­päi­vän pyhit­tä­mi­ses­tä, mitä se oikein tar­koit­taa? Tyy­pil­li­nen vas­taus on, että sun­nun­tai­sin pitää levä­tä, eikä saa teh­dä töi­tä. Sekin on taval­laan oikein, sil­lä jokai­nen meis­tä tar­vit­see lepoa, että jak­saa, mut­ta entä se pyhit­tä­mi­nen? Nykyih­mi­nen elää val­ta­van kii­reen ja pai­neen kes­kel­lä ja puur­taa arjes­sa eteen­päin juu­ri­kaan pysäh­ty­mät­tä. Lepo­päi­vän pyhit­tä­mi­nen kut­suu mei­tä pysäh­ty­mään ja hoi­ta­maan omaa suh­det­tam­me Juma­laan edes yhte­nä päi­vä­nä vii­kos­sa. Se voi tar­koit­taa käve­lyä luon­nos­sa, Raa­ma­tun luke­mis­ta, hil­jais­ta rukous­ta tai vaik­ka gos­pel­musii­kin kuun­te­lua tai juma­lan­pal­ve­lus­ta. Omaa hen­gel­li­syyt­tään voi hoi­taa monel­la tavalla.

Se, mik­si juma­lan­pal­ve­luk­sen pitäi­si olla seu­ra­kun­nan kes­kus on se, että siel­lä toteu­tu­vat kaik­ki hen­gel­li­sen elä­män kan­nal­ta tär­keät asiat: yhteys toi­siin kris­tit­tyi­hin, Juma­lan sanan kuu­le­mi­nen, rukous ja ehtool­li­nen. Kaik­ki käte­väs­ti samas­sa pake­tis­sa, aamen.

Juma­lan­pal­ve­lus on kui­ten­kin asia, joka ei vält­tä­mät­tä auke­ne ihan ensi käyn­nil­lä, eikä vält­tä­mät­tä vie­lä kym­me­nen­nel­lä­kään ker­ral­la. Kun rip­pi­kou­lu­lai­set nyt läh­te­vät seu­ra­kun­tayh­teys­jak­soil­leen ja saa­pu­vat sun­nun­tai­aa­mui­sin kirk­koi­hin, muis­te­taan, että he ovat opet­te­le­mas­sa mes­sua. He ovat ne tule­vai­suu­den ihmi­set, jot­ka toi­vot­ta­vas­ti pitä­vät kirk­kom­me pys­tys­sä. Ote­taan hei­dät siis avo­sy­lin vas­taan ja toi­vo­te­taan ter­ve­tul­leek­si, niin joku heis­tä voi vaik­ka tul­la uudes­taan, ihan ilman pakkoa.

Kat­ri Sil­lan­pää, nuo­ri­so­työ­noh­jaa­ja, Iin seurakunta