Har­taus: Kaa­tu­nei­den muistopäivä

Minna Similä.

Min­na Similä.

Täl­lä vii­kol­la vie­täm­me Kaa­tu­nei­den muis­to­päi­vää. Tätä juh­la­päi­vää vie­te­tään vuo­sit­tain tou­ko­kuun kol­man­te­na sun­nun­tai­na kai­kis­sa Suo­men sodis­sa ja rau­han­tur­va­teh­tä­vis­sä meneh­ty­nei­den kunniaksi.

Kaa­tu­nei­den muis­to­päi­vä on vakiin­tu­nut lipu­tus­päi­vä ja sen perin­tei­siin kuu­luu mm. san­ka­ri­hau­doil­la käy­mi­nen sekä sep­pel­ten lasku.

Kaa­tu­nei­den muis­to­päi­vä kos­ket­taa minua hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti monel­la taval­la. Per­heem­me nuo­rin poi­ka on ase­vel­vol­li­suusiäs­sä ja aloit­taa pal­ve­luk­sen tam­mi­kuus­sa 2027. Tänä aika­na, kun sota on mei­tä lähel­lä, Euroo­pas­sa­kin sekä monis­sa mais­sa ympä­ri maa­il­man, oman pojan läh­te­mi­nen armei­jaan herät­tää minus­sa äiti­nä monen­lai­sia tunteita.

Suku­ni juu­ret äiti­ni puo­lel­ta ovat Kar­ja­las­sa, Sor­ta­va­lan maa­lais­kun­nas­sa, Lep­pä­se­läs­sä. Sukuam­me kaa­tu­nei­den muis­to­päi­vä kos­ket­taa, sil­lä äiti­ni ainoa eno, Rei­no, kaa­tui jat­ko­so­das­sa 19-vuo­ti­aa­na. Rei­non isä Jaak­ko suri ainoan poi­kan­sa kuo­le­maa niin, että haki äiti­ni vel­jen, 3‑vuotiaan pojan­poi­kan­sa, omak­si pojak­seen. Isoe­no­ni Rei­non hau­ta on Sor­ta­va­las­sa san­ka­ri­vai­na­jien hau­taus­maal­la, jos­sa olen pääs­syt käy­mään 1990-luvulla.

Saar­naa­jan kir­jan kol­man­nes­sa luvus­sa ovat sanat: ”Aika on rakas­taa ja aika viha­ta. Aika on sodal­la ja aika rau­hal­la.” Juma­lan käsis­sä ovat päi­väm­me ja koh­ta­lom­me. Kii­tol­li­suus nousee ylim­pä­nä tun­tee­na kaa­tu­nei­den muis­to­päi­vä­nä. Kii­tol­li­suus heil­le, jot­ka ovat tais­tel­leet meil­le oman rak­kaan itse­näi­sen isän­maan. Kii­tol­li­suus myös heil­le, jot­ka ovat menet­tä­neet hen­ken­sä Suo­men itse­näi­syy­den edestä.

Vir­si­ru­noi­li­ja Anna-Mari Kas­ki­nen on runoil­lut vir­ren 581, joka kitey­tyy rukoukseksi:

”Kii­tos Juma­lam­me, kun annoit kau­niin maan, annoit jyl­hät met­sät, loit vedet vir­taa­maan. Kii­tos sisuk­kaas­ta työs­tä isien, kii­tos isän­maas­ta ja koh­ta­lois­ta sen.

Sovin­nos­sa mei­dän suo maa­ta raken­taa, että jokai­sel­le se kodin tar­jo­aa. Kädes­tä­si maam­me siu­nauk­sen saa, ohjaa esi­val­taa ja vii­saut­ta jaa.

Her­ra Pyhän Hen­gen suo kodit raken­taa, saa­vu per­hei­siim­me ja rau­han miel­tä jaa. Auta Her­ra, että meis­tä jokai­nen oman pai­kan löy­tää, käy työ­hän iloiten.

Rukoi­lem­me rau­haa myös koko maa­il­maan, että kaik­ki kan­sat pian saa­vat isän­maan. Sinä Her­ra saa­tat mie­let avar­taa, että ymmär­räm­me on yhtä koko maa.”

Min­na Simi­lä, dia­ko­nia­työn­te­ki­jä, Hau­ki­pu­taan seurakunta