Har­taus: Anteek­si, tun­ne­taan­ko me jostain?

Kat­ri Sillanpää.

Onko sinul­le kos­kaan käy­nyt niin, että joku ihmi­nen on ter­veh­ti­nyt sinua tut­ta­val­li­ses­ti, jää­nyt ehkä jopa jut­te­le­maan het­kek­si, mut­ta sinul­la ei ole hajua­kaan, kuka hän on? Tai että olet näh­nyt jon­kun ihmi­sen, jon­ka var­mas­ti tun­net tai tie­dät jos­tain, mut­ta et mil­lään saa pää­hän, kuka hän on tai mis­tä hänet tunnet?

Minul­le on käy­nyt näin usein. Ker­ran olin koti­paik­ka­kun­nal­la­ni kau­pas­sa, kun yksi poi­ka pyyh­käi­si ohit­se­ni ja ter­veh­ti todel­la iloi­ses­ti ”Moi Kat­ri!” eikä minul­la ollut hajua­kaan, kuka ihme hän oikein oli. Ehkä joku enti­nen rip­pi­kou­lu­lai­nen. Ker­ran taas istuin bus­sis­sa ja toi­sel­la puo­lel­la käy­tä­vää istui nai­nen, joka oli NIIN tutun näköi­nen, mut­ta en ker­ta kaik­ki­aan saa­nut pää­hä­ni mik­si. Mie­tin var­maan koko mat­kan Raa­hes­ta Ouluun, kuka ihme tuo tyyp­pi voi olla, kun­nes kek­sin, että olin pari päi­vää aikai­sem­min käy­nyt pan­kis­sa ja hän oli se vir­kai­li­ja, jon­ka kans­sa olin asioinut.

Jos­kus ihmi­set saat­ta­vat muut­tua niin eri näköi­sik­si, että hei­tä on vai­kea tun­nis­taa. Näin­kin minul­le on käy­nyt. En tun­te­nut ala-asteen luok­ka­ka­ve­ria­ni, johon tör­mä­sin erää­nä kesä­nä koti­kau­pun­gis­sa­ni. On vähän noloa, kun jou­tuu kysy­mään, että ”anteek­si, mut­ta tun­ne­taan­ko me jos­tain?” Jos­kus taas käy kuten minul­le sen pank­ki­vir­kai­li­jan kans­sa, ihmi­nen on taval­laan ”vää­räs­sä pai­kas­sa”, jos­sain, mis­sä emme ole tot­tu­neet hän­tä näke­mään, ja sik­si vai­keas­ti tunnistettavissa.

Pari tuhat­ta vuot­ta sit­ten pää­siäi­sen jäl­keen muu­ta­mia Jee­suk­sen ope­tus­lap­sia oli mat­kal­la Jerusa­le­mis­ta Emmaus-nimi­seen kylään. Hei­dän seu­raan­sa liit­tyi mies, jon­ka kans­sa he kes­kus­te­li­vat edel­lis­ten päi­vien tapah­tu­mis­ta ja sii­tä, mitä Mes­si­aas­ta ja hänen koh­ta­los­taan oli ennus­tet­tu Van­has­sa tes­ta­men­tis­sa. Tuo mies oli Jee­sus, mut­ta ope­tus­lap­set eivät tun­nis­ta­neet hän­tä, kos­ka he eivät pitä­neet mah­dol­lis­ta aja­tus­ta, että mies voi­si olla Jee­sus. Oli­vat­han he näh­neet, kuin­ka Jee­sus oli nau­lit­tu ris­til­le, kuol­lut ja vie­ty hau­taan. Toi­saal­ta he oli­vat myös näh­neet tyh­jän hau­dan. He kui­ten­kin kut­sui­vat tuon mie­hen kotiin­sa, ja istues­saan yhtei­sel­lä ate­rial­la he tun­nis­ti­vat hänet Jeesukseksi.

Monien on vai­kea­ta aja­tel­la, että Jee­sus on edes ollut todel­li­nen hen­ki­lö, saa­ti että hän oli­si nous­sut kuol­leis­ta. Mei­dän on usein vai­kea­ta näh­dä tai tun­nis­taa sitä, mikä ei ole meil­le tut­tua tai mei­dän aja­tuk­sis­sam­me mah­dol­lis­ta. Vaik­ka ylös­nous­sut Jee­sus näyt­tää samal­ta kuin ris­til­le nau­lit­tu Jee­sus, hänet tun­nis­taa vas­ta, kun on val­mis tar­kas­te­le­maan maa­il­maa täy­sin uudes­ta näkö­kul­mas­ta, uskon kautta.

Raa­ma­tus­sa meil­le ker­ro­taan myös ope­tus­lap­si Tuo­mak­ses­ta, joka ei usko­nut Jee­suk­sen nous­seen kuol­leis­ta, ennen kuin oli hänet itse näh­nyt. Tämä­kin on useim­mil­le meis­tä tut­tua; usko­mi­nen asioi­hin tai tapah­tu­miin, joi­ta ei itse ole näh­nyt, on vai­ke­aa tai jopa mah­do­ton­ta. Mut­ta juu­ri sii­nä pii­lee­kin uskon ydin, kuten näis­sä Jee­suk­sen sanois­sa Tuo­mak­sel­le: ”Sinä uskot, kos­ka sait näh­dä minut. Autuai­ta ne, jot­ka usko­vat, vaik­ka eivät näe.”

Kat­ri Sil­lan­pää, nuo­ri­so­työ­noh­jaa­ja, Iin seurakunta