Ala­vuo­ton perin­ne­päi­vää on vie­tet­ty vesi­myl­lyn mai­se­mis­sa Kii­min­ki­joen tör­mäl­lä jo vuo­des­ta 2012 saak­ka. Vuo­sien aika­na monet perin­tei­set työ­ta­vat ovat tul­leet kävi­jöil­le tutuik­si. Täl­lä ker­taa muun muas­sa pui­tiin vil­jaa rys­kyl­lä, sepa­roi­tiin mai­toa, par­kat­tiin pui­ta ja pes­tiin pyyk­kiä aiem­pien vuo­si­kym­men­ten malliin. 

Kym­me­ni­sen vuot­ta sit­ten yli­kii­min­ki­läi­sen Aino Kois­ti­na­hon elä­mäs­sä tuli vai­he, joka pakot­ti pysäh­ty­mään. Kuor­mit­ta­van työn lisäk­si myös fyy­si­set vai­vat sai­vat hänet tar­kas­te­le­maan elä­män­ta­paan­sa uudel­la taval­la. Sil­loin hän ymmär­si, ettei tasa­pai­no löy­dy pake­ne­mal­la itse­ään tai olo­suh­tei­taan, vaan ennen kaik­kea pysähtymällä. 

Karah­kan kylä Yli­kii­min­gis­sä, Muhok­sen­tien var­rel­la on 80 asuk­kaan kylä, jos­sa lap­sia on noin 30. Nuo­rek­kaal­la ja aktii­vi­sel­la kyläl­lä on inno­kas­ta väkeä jär­jes­tä­mään monen­lais­ta uut­ta toi­min­taa, ja vii­me vii­kon­lop­pu­na kyläyh­dis­tys jär­jes­ti ensim­mäi­sen sadonkorjuujuhlansa.