Rai­mo Myk­kä­nen 90 vuot­ta: Lii­kun­ta ja kun­non ruo­ka ovat pit­kän iän salaisuudet

Jää­lin Väli­ky­läs­sä asu­va Rai­mo Myk­kä­nen (s. 15.11.1931) on syn­tyi­sin Pih­ti­pu­taal­ta Kär­väs­ky­län Paha­suol­ta. Mel­ko pian Rai­mon ja hänen kak­sois­vel­jen­sä syn­ty­män jäl­keen per­he pakat­tiin hevos­kyy­tiin muut­to­kuor­man kans­sa, yli­tet­tiin Elä­män­jär­vi jäi­tä myö­ten ja pää­dyt­tiin Sel­kä­jär­ven ran­nal­le Pyhä­jär­vel­le. Kaik­ki­aan per­hee­seen syn­tyi 11 poi­kaa ja yksi tytär. Elan­to tuli maa- ja metsätaloudesta.

Rai­mo Myk­kä­nen kävi kou­lun­sa Kon­tia­lan kou­lus­sa, joka toi­mi maa­lais­ta­los­sa parin kilo­met­rin pääs­sä kotoa.

– Muis­tiin on jää­nyt, että aina ennen kou­lun alkua autel­tiin vel­jen kans­sa äitiä navet­ta­töis­sä. Luo­tiin lan­nat pois. Olen kyl­lä aja­tel­lut, että tai­si vähän tuok­sah­taa, kun sii­tä läh­ti suo­raan kou­luun, Myk­kä­nen naurahtaa.

Nuo­ruu­des­taan hän muis­taa myös kes­sun­vil­je­lyn ja ‑hake­tuk­sen.

– Teh­tä­vä­nä­ni oli hak­ku­ris­sa haka­ta kes­su pie­nek­si ja seu­loa se Sini­vel­jek­seen sekoi­tet­tu­na höy­lä­pen­kin laa­tik­koon. Erää­nä päi­vä­nä pak­ka­sin itsel­le pie­neen pus­siin kes­sua ja syty­tin kou­lu­mat­kal­la suu­ren naa­va­kuusen alla tupa­kan pala­maan. Samal­la syty­tin naa­va­kuusen­kin pala­maan, ja tuli kau­hu, että sain aiheu­tet­tua laa­jan met­sä­pa­lon. Onnek­si tuli hii­pui nopeas­ti. Tähän päät­tyi tupa­koin­ti­ni sil­lä erää.

Nuo­re­na met­sä­työt kuu­lui­vat olen­nai­se­na osa­na per­heen poi­kien töi­hin. 1940-luvun lopul­la ne kui­ten­kin lop­pui­vat Rai­mo Myk­kä­sen osal­ta var­sin nopeas­ti, sil­lä hän louk­ka­si sel­kän­sä pahoin met­säs­sä. Ris­ti­se­läs­tä nit­kah­ti nika­ma, ja sel­kään teh­tiin 1950 kesäl­lä jäy­kis­tys­leik­kaus Inva­li­di­sää­tiöl­lä Helsingissä.

Sai­raa­la­jak­son jäl­keen Myk­kä­nen meni maa­seu­tu­kou­luun Mänt­sä­lään, mut­ta jo ennen tätä hän oli ollut koti­ky­län­sä E‑liikkeessä har­joit­te­li­ja­na ja myö­hem­min myy­mä­län­hoi­ta­ja­na. Työ­uran­sa hän teki­kin täy­sin lii­ke-elä­män pal­ve­luk­ses­sa. Vuon­na 1954 hän aloit­ti koti­paik­ka­kun­nan SOK:lla myy­mä­län­hoi­ta­ja­na ja siel­tä mukaan elä­män ilot ja surut jaka­maan tart­tui vai­mo, Eila. Paris­kun­nal­le syn­tyi kak­si las­ta, joil­le on syn­ty­nyt yhteen­sä vii­si lasta.

Elä­mä kul­jet­ti per­heen Kemi­jär­ven kaut­ta Jää­liin, jon­ne he muut­ti­vat elo­kuus­sa 1969.

– Ostim­me täs­tä tal­via­sut­ta­van kesä­mö­kin, jota sit­ten kun­nos­tim­me ja laajensimme.

Jää­li­läi­set ja kii­min­ki­läi­set tun­te­vat Rai­mo Myk­kä­sen aktii­vi­se­na liik­ku­ja­na. Hän on monel­le tut­tu näky niin käve­lyl­lä, pol­ku­pyö­rän seläs­sä kuin suk­sil­la­kin. Moni muis­taa hänen yli 200 kilo­met­rin pyö­rä­ret­ken­sä mökil­tä Pyhä­jär­vel­tä kotiin Jää­liin, vii­mei­sin näis­tä tuli tai­tet­tua kasi­kymp­pi­se­nä. Vii­kot­tai­nen jump­pa­tun­ti kuu­luu yhä hänen rutii­nei­hin­sa. Uin­ti ja kun­to­sa­li ovat olleet tauol­la koro­nan vuok­si, mut­ta nyt hän aikoo akti­voi­tua sen suhteen.

Myös har­ras­ta­ja­teat­te­ri­la­voil­ta mies on tut­tu monel­le. Par­hail­laan Rai­ja Päk­ki­län luot­saa­ma Senio­ri­teat­te­ri työs­tää Päät­ty­nei­den päi­vien baa­ri ‑näy­tel­mää, jos­sa Myk­kä­nen van­him­pa­na on rok­ki­vaa­rin roolissa.

– Aika­naan, 70-luvul­la olin muka­na Oulun teat­te­ris­sa niin sanot­tu­na ilta-avus­ta­ja­na. Se har­mit­taa, että sii­tä jät­täy­dyin pois, kun ei poli­tiik­kaan men­tyä­ni aika enää riit­tä­nyt kaikkeen.

Kun­nal­lis­po­li­tii­kas­sa Myk­kä­nen oli aktii­vi­nen vuo­si­kym­me­nien ajan, muun muas­sa Kii­min­gin kun­nan­val­tuu­tet­tu­na ja ‑hal­li­tuk­ses­sa sekä Oulun­suun sai­raa­lan hal­li­tuk­ses­sa, Hei­kin­har­jun sai­raa­lan hal­li­tuk­ses­sa ja OYK­Sin val­tuus­tos­sa. Asu­ka­sak­tii­vi­suu­des­ta ker­too jotain se, että hänet on nimet­ty Jää­lin asu­ka­syh­dis­tyk­sen kunniapuheenjohtajaksi.

Näky­vim­pi­nä saa­vu­tuk­si­na päät­tä­jä­vuo­sil­taan Myk­kä­nen pitää Jää­lin Tar­han­mä­keä, joka tar­jo­aa nykyi­sin lap­sil­le mah­dol­li­suu­den vaik­ka­pa pulk­ka­mäen­las­kuun. Eri­tyi­ses­ti hän­tä ilah­dut­taa Jää­lin ja Hönt­tä­mäen välil­le vas­ti­kään toteu­tu­nut latu, jota Myk­kä­nen esit­ti ensim­mäi­sen ker­ran raken­net­ta­vak­si val­tuus­toa­loit­teel­la jo 30 vuot­ta sit­ten. Myös Väli­ky­län ken­tän raken­ta­mi­nen oli hänel­le tär­keä saavutus.

Työ­ura E‑liikkeen raken­nus­teol­li­suu­den tuk­ku­myyn­nis­sä, Ren­lun­din rau­ta­kau­pas­sa päät­tyi vuon­na 1987 yksi­löl­li­seen var­hai­se­läk­kee­seen han­ka­loi­tu­nei­den sel­kä­vai­vo­jen vuoksi.

Nyt, 90-vuo­tis­päi­vän kyn­nyk­sel­lä Rai­mo Myk­kä­nen ajat­te­lee, että pit­kän iän salai­suus löy­tyy lii­kun­nas­ta ja kun­non ravin­nos­ta mar­joi­neen ja puolukkapuuroineen.

Ajo­kort­ti tuli vas­ti­kään plak­ka­riin vie­lä seu­raa­vak­si vii­dek­si vuodeksi.

– Toki sen suh­teen pitää tark­kail­la aktii­vi­ses­ti itseään.

Rai­mo Myk­kä­nen juh­lii syn­ty­mä­päi­vi­ään per­he­pii­ris­sä myöhemmin.

– Nyt emme vali­tet­ta­vas­ti voi juh­lia, mut­ta haluan välit­tää kii­tok­set kai­kil­le ystä­vil­le, työ­ka­ve­reil­le, näy­tel­mä­ka­ve­reil­le ynnä muil­le men­neis­tä vuo­si­kym­me­nis­tä, kuten tule­vis­ta­kin vuosista.

Hel­sin­gin olympialaiset 

Hel­sin­gin olym­pia­ki­so­jen aikaan, vuon­na 1952, Rai­mo Myk­kä­nen oli sääs­tä­nyt pit­kään rahaa, jot­ta voi­si läh­teä seu­raa­maan olym­pia­lai­sia. Sääs­töön oli ker­ty­nyt 5 400 mark­kaa, ja aja­tuk­se­na oli, että hän voi­si viet­tää 3–4 päi­vää Hel­sin­gis­sä kiso­ja seu­ra­ten. Liput kat­so­moon mak­soi­vat pai­kas­ta riip­puen noin 300 mar­kas­ta 2 100 markkaan.

Olym­pia­lais­ten tun­nel­maan Myk­kä­nen pää­si jo Man­ner­hei­min­tie­tä kävel­les­sään, kun katu­ku­va täyt­tyi kan­sain­vä­li­sis­tä urhei­li­jois­ta ja kisa­kat­so­jis­ta. Het­ki on pai­nu­nut mie­hen mieleen.

Ensim­mäi­se­nä päi­vä­nä Rai­mo Myk­kä­nen suun­ta­si sta­dio­nil­le ava­jai­siin kat­so­maan, kun Paa­vo Nur­mi toi olym­pia­soih­dun kan­san eteen ja sytyt­ti olym­pia­tu­len. Han­nes Koleh­mai­nen sai het­keä myö­hem­min kun­nian sytyt­tää olym­pia­tu­len sta­dio­nin tor­nin huippuun.

Ava­jai­sis­sa voi­mis­te­li­ja Heik­ki Savo­lai­nen van­noi olym­pia­va­lan ja pre­si­dent­ti J. K. Paa­si­ki­vi piti ava­jais­pu­heen. Myk­kä­nen muis­taa myös val­ko­pu­kui­sen, myö­hem­min rau­ha­nen­ke­lik­si nime­tyn nai­sen, joka juok­si ava­jai­sis­sa mek­ko hul­mu­ten koh­ti puhu­ja­ko­ro­ket­ta. Nai­sen hen­ki­löl­li­syyt­tä arvail­tiin pit­kään, mut­ta lopul­ta hän pal­jas­tui sak­sa­lai­sek­si Bar­ba­ra Rotbraut-Pleye­rik­si.

– Ava­jais­päi­vän jäl­keen mie­tin, riit­tä­vät­kö rahat jos­sain motel­lis­sa yöpy­mi­seen ja tulin sii­hen tulok­seen, että jos haluan vie­lä kiso­ja seu­ra­ta, majoit­tu­mi­seen ei ole rahaa.

Myk­kä­nen käve­li sta­dio­nin lähel­lä puis­tos­sa ja tuli kau­nii­den pen­sai­den lähel­le. Hän päät­ti ryö­miä nii­den alle ja nuk­kui makeas­ti nii­den suo­jas­sa. Aamul­la mies pyyh­ki leh­det vaat­teis­taan ja suun­ta­si takai­sin koh­ti stadionia.

Itse kil­pai­lu­ta­pah­tu­mis­ta pääl­lim­mäi­sek­si jäi mie­leen Emil Zato­pe­kin yli­voi­mai­suus eri juok­su­mat­koil­la sekä Neu­vos­to­liit­toa edus­ta­neen viro­lai­sen kil­pa­kä­ve­li­jä Bru­no Jun­kin suo­ri­tus avajaispäivänä.

– En ollut mil­loin­kaan näh­nyt kil­pa­kä­ve­lyä ja tämän neu­vos­to­liit­to­lai­sen suo­ri­tus ren­tou­des­saan on pai­nu­nut mie­leen. Miten se lan­tio liik­kui­kin niin notkeasti.

Myk­kä­nen onnis­tui saa­maan vie­lä Mänt­sä­läs­tä kou­lul­taan lipun Hel­sin­gin olym­pia­ki­so­jen päät­tä­jäi­siin. Urhei­lus­ta innos­tu­neen mie­hen unel­ma olym­pia­ki­so­jen seu­raa­mi­ses­ta oli käy­nyt toteen. Hän sai todis­taa, miten Suo­mi saa­vut­ti nois­sa olym­pia­lai­sis­sa kuusi kul­taa, kol­me hope­aa ja 13 pronssia.