Kruu­nun­ti­mant­ti­häät — yhtei­sel­lä tai­pa­leel­la 65 vuot­ta

Hääkuva vuodelta 1954.

Kell’ onni on, se onnen kät­ke­köön, on van­ha suo­ma­lai­nen sanan­las­ku, mut­ta Vie­no ja Lau­ri Myl­ly­lä myön­tyi­vät ker­to­maan elä­mäs­tään Ran­ta­poh­jan luki­joil­le. Vai­hei­kas­ta­han se on ollut, tote­aa hau­ki­pu­taa­lai­nen paris­kun­ta, joka viet­ti kruu­nun­ti­mant­ti­häi­tä pie­ni­muo­toi­ses­ti per­heen paris­sa.

Vie­no, 91 ja Lau­ri, 86 sanoi­vat toi­sil­leen tah­don Yli­vies­kan kir­kos­sa 4. hei­nä­kuu­ta vuon­na 1954. Häis­sä oli sata vie­ras­ta ja ne sujui­vat kört­ti­pe­rin­teen mukai­ses­ti päät­tyen seu­roi­hin Vie­non koto­na.

Pari oli men­nyt kih­loi­hin puol­ta vuot­ta aiem­min uuden­vuo­den aat­to­na.

Myö­hem­min hei­dän ase­tut­tu­aan Hau­ki­pu­taal­le ja mat­ka­tes­saan lomal­le tai vii­kon­lo­pun viet­toon suku­loi­maan tavak­si tuli sanoa yhteen ääneen “Tah­don” kun vih­ki­kir­kon tor­ni tuli näky­viin. Har­mik­si Yli­vies­kan kirk­koa ei enää ole, sil­lä se paloi muu­ta­mia vuo­sia sit­ten.

Pit­kään yhdes­sä olleil­ta paris­kun­nil­ta kysy­tään usein pit­kän lii­ton salai­suut­ta.

Het­ken mie­tit­ty­ään Myl­ly­lät arve­le­vat, että saman­lai­nen kris­til­li­nen koti­kas­va­tus ja arvo­maa­il­ma antoi vah­van perus­tan yhtei­se­lol­le. Yhdes­sä teh­dään asioi­ta, molem­mil­la on myös omat har­ras­tuk­set eikä siten olla riip­pa­ki­ve­nä toi­sel­le. Ker­taa­kaan ei ole tul­lut mie­leen, että oli­si pitä­nyt ero­ta.

Mis­tä rak­kaus alkoi

Vie­non ja Lau­rin nuo­ruut­ta lei­ma­si sota-aika tahoil­laan. Elä­mä oli niuk­kaa ja työn­täy­teis­tä.

Vie­no, omaa­su­kua Jaa­ti­nen, syn­tyi Sor­ta­va­las­sa. Rakas koti­seu­tu Kar­ja­las­sa jou­dut­tiin jät­tä­mään kah­des­ti ja läh­te­mään evak­ko­tiel­le. Vuon­na 1944 läh­tö oli lopul­li­nen. Vie­no kul­jet­ti sis­kon­sa Mar­tan kans­sa leh­mät syk­syl­lä Sor­ta­va­las­ta Yli­vies­kaan, jon­ne per­he sai aset­tua. Alus­sa oli vain pala “Papin­niit­tyä” ja pari tyh­jil­lään ole­vaa niit­ty­ma­jaa, mis­sä piti alkaa elä­mää raken­taa.

Isä antoi pal­kak­si leh­mien kul­jet­ta­mi­ses­ta 10 mark­kaa, jol­la Vie­no osti uuhen, joka sai tal­vel­la karit­san. Talous­töi­den lomas­sa 16-vuo­tias Vie­no keh­rä­si ja kutoi.

Vie­no ja Lau­ri Myl­ly­lä koti­pi­hal­la Hau­ki­pu­taal­la kruu­nun­ti­mant­ti­hää­päi­vä­nä.

Jaa­ti­sen sisa­rus­par­ves­sa oli kym­me­nen las­ta. Vie­no Myl­ly­lä on kir­joit­ta­nut kir­jan “Niit­ty­ma­jal­ta maa­il­mal­le, joka sisäl­tää kaik­kien siir­to­lai­sik­si jou­tu­nei­den sisa­rus­ten tari­nat ja miten itse kukin löy­si paik­kan­sa uudes­sa elä­män­vai­hees­sa.

Vie­no Myl­ly­lä ker­too ikä­väs­tä ja kai­puus­ta syn­nyin­seu­dul­le. Se hel­lit­ti vas­ta 1990-luvul­la kun raja vii­mein auke­ni ja Kar­ja­laan pää­si käy­mään.

Vie­no läh­ti opis­ke­le­maan opet­ta­jak­si Raa­hen semi­naa­riin ja seu­ra­si amma­tin­va­lin­nas­saan näin äitin­sä jalan­jäl­kiä.

Mai­to­ti­lan poi­ka naa­pu­ris­ta

Lau­ri Myl­ly­lä syn­tyi Haa­pa­jär­vel­lä mai­to­ti­lan pojak­si. Hän jou­tui astu­maan jo kan­sa­kou­lui­käi­se­nä aika­mie­hen saap­pai­siin. Sota-aika­na hänen olles­sa toi­sel­la kym­me­nel­lä työ­tä riit­ti koti­ti­lal­la ja kylil­lä, sil­lä aika­mie­het oli­vat rin­ta­mal­la.

Vie­no tuli opet­ta­jak­si Ran­nan kou­luun, jon­ka vie­res­sä oli Lau­rin koti­ti­la. Siel­tä työn äänet kan­tau­tui­vat avoi­mes­ta ikku­nas­ta luok­ka­huo­nee­seen. Vie­no muis­taa aja­tel­leen­sa, että talos­sa asui ahke­raa väkeä.

Vie­noa oli lei­kil­lään varoi­tel­tu mai­to­ti­lan pojas­ta, sil­lä nuo­ren nai­so­pet­ta­jan “koh­ta­lok­si” on kuu­lem­ma usein koi­tu­nut mai­to­ti­lan poi­ka ja opet­ta­jan työ on vaih­tu­nut miniän tai emän­nän osaan.

Vie­no ei koh­dan­nut Lau­ria mai­don­ha­ku­mat­kal­la, sil­lä tämä oli aina kyn­tö­hom­mis­sa. Ker­ran Lau­ri oli kui­ten­kin koto­na ja läh­ti kaa­ta­maan mai­toa ton­kas­ta.

– Kaik­ki meni, eikä pii­san­nut­kaan, muis­taa Vie­no Lau­rin sano­neen.

Myö­hem­min nuo­ret tapa­si­vat Vie­non ja toi­sen nai­so­pet­ta­jan vetä­mis­sä kuo­ro­har­joi­tuk­sis­sa, jon­ne Lau­ri­kin jos­kus ennät­ti.  Sun­nun­tai­sin nuo­ret pela­si­vat myös len­to­pal­loa kou­lul­la ja tapai­li­vat muis­sa rien­nois­sa.

– Annie Mes­ta­riam­pu­ja lau­laa: Pys­syl­lä ei mies­tä saa! No ei saa, mut­ta ver­kol­la voi saa­da, aina­kin len­to­pal­lo­ver­kol­la, nau­raa Vie­no.

Hän oli kuto­nut len­to­pal­lo­ver­kon osuus­kau­pan myy­mä­län­hoi­ta­jan lah­joit­ta­mas­ta hau­en­kouk­kusii­mas­ta ja pal­lo­kin saa­tiin hom­mat­tua.

– Muis­tan, kuin­ka ker­ran töp­pä­sin pelis­sä ja sur­kut­te­lin sitä. Lau­ri kat­soi ver­kon toi­sel­ta puo­lel­ta sil­miin tuu­ma­ten: Älä väli­tä, leik­kiä­hän tämä vain on.

Sil­loin opet­ta­ja­nei­don rin­nas­sa läi­käh­ti ja hän muis­taa aja­tel­leen­sa, saat­tai­si­ko­han meis­tä tul­la jota­kin? Poi­ka oli kui­ten­kin hän­tä vajaat vii­si vuot­ta nuo­rem­pi. Ikäe­ros­ta puhut­tiin myö­hem­min tode­ten, ettei sil­lä ole mer­ki­tys­tä, eikä asias­ta sen koo­min puhut­tu.

Lau­rin armei­jan aika­na kir­jeet kul­ki­vat ja sivii­lin koit­taes­sa alet­tiin suun­ni­tel­la yhteis­tä tule­vai­suut­ta. Lau­ria odot­ti koti­puo­les­sa kui­ten­kin mor­sia­men lisäk­si Ford­son Major ja kii­rei­nen kyl­vö­ai­ka. Jos­kus iltai­sin Vie­no suun­nis­ti kylil­tä kuu­lu­vaa trak­to­rin ään­tä koh­ti, tuli pel­lol­le ja kii­pe­si loka­suo­jal­le. Sii­nä työn ohel­la pää­tet­tiin hää­päi­väs­tä.

Lau­ri ja Vie­no Myl­ly­lä ovat kir­joit­ta­neet kir­jan  Lau­rin elä­män­vai­heis­ta ”Kan­gas­ta­lon Las­sin saap­pais­sa”. (2018). Muis­te­luk­set syn­tyi­vät las­ten toi­vo­muk­ses­ta saa­da isän ker­to­mat jutut tal­teen.

Työ toi Hau­ki­pu­taal­le

Lau­ri Myl­ly­lä ei halun­nut jat­kaa van­hem­pien­sa toi­veis­ta huo­li­mat­ta koti­ti­lal­laan isän­tä­nä, vaan opis­ke­li auto­kou­luo­pet­ta­jak­si ja metal­li- ja autoa­laa. Hän oli perus­ta­mas­sa auto­kou­lua sil­loi­sen veis­to­kou­lun yhtey­teen Hau­ki­pu­taan Ase­ma­ky­läl­le. Vie­no sai opet­ta­jan viran Ase­man kan­sa­kou­lus­ta vuon­na 1956.

Lau­ri läh­ti opis­ke­le­maan Lah­teen moot­to­ri- ja maa­ta­lous­ko­ne­kor­jauk­sen opet­ta­jak­si. Pisim­män työ­ru­pea­man, 28 vuot­ta eläk­keel­le jään­tiin saak­ka, hän teki kat­sas­tus­mie­he­nä Oulun kat­sas­tus­kont­to­ris­sa.

Ennen aikaan opet­ta­ja­per­hei­siin pal­kat­tiin kotia­pu­lai­nen las­ten olles­sa pie­niä, sil­lä päi­vä­ko­te­ja ei ollut, niin myös Myl­ly­län per­hees­sä, johon syn­tyi poi­ka ja tytär. Myl­ly­löil­lä on nel­jä las­ten­las­ta ja nel­jä las­ten­las­ten­las­ta.

Vie­no Myl­ly­län 37-vuo­ti­sen opet­ta­jau­ran aika­na kou­lu­lai­tos kävi läpi monia muu­tok­sia. Hau­ki­pu­das siir­tyi ensim­mäis­ten jou­kos­sa perus­kou­lu­jär­jes­tel­mään. Opet­ta­jan työ oli mie­luis­ta, luo­vaa työ­tä. Jokai­nen oppi­las oli ainut­ker­tai­nen ja jokai­nen luok­ka eri­lai­nen.

Oman kodin Myl­ly­lät raken­si­vat Kii­min­ki­joen tun­tu­maan Hau­ki­pu­taan kes­kus­taan. Talo val­mis­tui vuon­na 1969. Joki onkin tul­lut rak­kaak­si, kuten ympä­röi­vä luon­to­kin.

– Kun jäim­me eläk­keel­le, kysyin Vie­nol­ta, muu­te­taan­ko muu­al­le. Hän sanoi, että muu­te­taan vaan, mut­ta Kii­min­ki­jo­ki pitää saa­da mat­kaan, ja asia jäi sik­seen, muis­te­lee Lau­ri.

Käsi­töi­tä ja van­ho­ja auto­ja

Paris­kun­nan yhtei­siä har­ras­tuk­sia ovat lii­kun­ta, puu­tar­han­hoi­to ja vil­li luon­to.

Vie­non lei­pä­la­je­ja ovat äidin­kie­li ja käsi­työt, mit­kä näky­vät myös har­ras­tuk­sis­sa. Käsi­töi­den tai­ta­ja­na hän on vaa­li­nut ja opet­ta­nut kar­ja­lais­ta käsi­työ- ja lau­lu­pe­rin­net­tä ja teh­nyt usei­ta kan­sal­lis­pu­ku­ja kan­kaan­ku­don­nas­ta alkaen. Hän on toi­mi­nut kale­va­lai­sis­sa nai­sis­sa ja orto­dok­sis­ta perin­net­tä vaa­li­nees­sa Tiis­tai-seu­ras­sa. Monet kir­jat ja leh­tiar­tik­ke­lit ovat syn­ty­neet hänen kynäs­tään.

Lau­ri Myl­ly­län vei muka­naan van­ho­jen auto­jen kun­nos­ta­mi­nen. Hän oli perus­ta­mas­sa mobi­lis­ti­ker­hoa ja Oulun auto­museo­ta. Esi­mer­kik­si T-For­din eli Kant­ti-For­din enti­söin­ti kes­ti kah­dek­san vuot­ta, välil­lä tosin piti enti­söi­dä vuo­si­mal­lin 1926 TT-Ford lin­ja-auto, jota tar­vit­tiin Mik­ko Nis­ka­sen Elä­män von­ka­mies -elo­ku­vaan. Puu­ko­rin lin­ja-autoon teki hau­ki­pu­taa­lai­nen Edvin Mat­ti­la.

Lau­ri muis­te­lee elo­ku­va­koh­taus­ta, jos­sa Kal­le Pää­ta­lo pik­ku­poi­ka­na läh­tee lin­ja-autol­la osta­maan itsel­leen lak­kia. Auto toi­mi moit­teet­to­mas­ti kuvaus­ten ajan.

– Oli hel­le­päi­vä. Minul­la oli nah­ka­tak­ki ja teko­viik­set, muis­te­lee Lau­ri ajo­hom­maa.

Vie­no osal­lis­tui mie­hen­sä auto­har­ras­tuk­seen kuto­mal­la Kant­ti-For­din istuin­penk­kei­hin ja oviin ver­hoi­lu­kan­kaat.

Vie­no Myl­ly­lä teet­ti 65 vuot­ta sit­ten häi­hin­sä pit­kän val­koi­sen vih­ki­pu­vun, joka on edel­leen tal­lel­la. Samas­sa puvus­sa on vihit­ty myös tytär.

Hää­päi­vien nimet

Avio­lii­ton sol­mi­mi­sen vuo­si­päi­vien nimi­tyk­siä:

1. paperihäät/pumpulihäät

2. pumpulihäät/paperihäät

3. nah­ka­häät

4. keramiikkahäät/kukkahäät/hedelmähäät

5. puu­häät

6. sokerihäät/rautahäät

7. villahäät/kuparihäät

8. pronssihäät/kumihäät

9. pellavahäät/pajuhäät/savihäät/keramiikkahäät

10. tinahäät/posliinihäät

11. teräs­häät

12. silk­ki­häät

12 1/2 kuparihäät/nikkelihäät

13. pit­si­häät

14. nor­sun­luu­häät

15. kris­tal­li­häät

20. posliinihäät/pronssihäät

25. hopea­häät

30. helmihäät/norsunluuhäät

35. korallihäät/jadehäät

40. rubii­ni­häät

45. safii­ri­häät

50. kul­ta­häät

55. sma­rag­di­häät

60. timant­ti­häät

65. kruununtimanttihäät/kruununjalokivihäät/ rau­ta­häät

70. rautahäät/puuhäät

75. timanttihäät/rautahäät/peltihäät/briljanttihäät