Anni­kin elä­män­ta­ri­na kos­ket­ti kuu­li­joi­ta Kellossa

“Syn­ty­mä­päi­vil­lä. Oli aika muka­vaa. Välis­sä puis­tos­sa rak­kaa­ni kans­sa. Oi, se oli iha­naa! Voi Luo­ja, rakas­tan hän­tä niiiin pal­jon” Kun tulin kotiin, kuu­lin, että Suo­mi halu­aa sol­mia rauhan”.

Näin kir­joit­ti 23-vuo­tias kemi­läi­nen Annik­ki Pen­na­nen päi­vä­kir­ja­mer­kin­nän alma­nak­kaan­sa 2. 9. vuon­na 1944. Tuo­na päi­vä­nä Suo­men hal­li­tus oli tie­dot­ta­nut pyr­ki­vän­sä rau­haan, mut­ta Neu­vos­to­liit­to sane­li ehton­sa. Suo­men oli kat­kais­ta­va suh­teen­sa Sak­saan ja ase­vel­ji­nä toi­mi­nei­den sak­sa­lais­jouk­ko­jen oli pois­tut­ta­va maas­ta kah­den vii­kon kuluessa.

Ase­vel­jis­tä tuli yhtäk­kiä vihol­li­sia, mut­ta hen­ki­lö­ta­sol­la kään­ne ei ollut niin yksioi­koi­nen. Yhtei­se­loon sak­sa­lais­ten kans­sa oli totut­tu jo lähes nel­jän vuo­den ajan myös Kemis­sä­kin, mis­sä soti­lai­ta, työ­vel­vol­li­sia ja huol­to­hen­ki­lö­kun­taa oli noin 8000. Sak­sa­lais­ten vetäy­tyes­sä syt­tyi Lapin sota. Jou­kot pois­tui­vat pol­te­tun maan taktiikalla.

Vuo­den 1944 kevääl­lä työ­läis­per­heen tytär Annik­ki ja 21-vuo­tias korpraa­li Peter Rasche oli­vat rakas­tu­neet. Annik­ki (lem­pi­ni­mel­tään Nik­ki) työs­ken­te­li säh­köt­tä­jä­nä ja kont­to­ris­ti­na, Peter toi­mi huol­to­jou­kois­sa Kemi Oy:n labo­ra­to­rios­sa. Nuo­ret kih­lau­tui­vat sala­ma­vauh­tia 6.9. kun kii­ri tie­to, että mor­sia­mil­le jär­jes­tyy kul­je­tus Nor­jan kaut­ta Sak­saan vetäy­ty­vien jouk­ko­jen muka­na. Annik­ki teki nopean ja roh­kean pää­tök­sen läh­teä omal­ta per­heel­tään­kin salaa.

Yli seit­se­män vuo­si­kym­men­tä myö­hem­min kii­min­ki­läi­nen kult­tuu­ri­his­to­rioit­si­ja ja teo­lo­gi Satu Saa­ri­nen (s. 1974) ker­too iso­äi­tin­sä Anni­kin (s. 1921, k. 2003) kos­ket­ta­van tari­nan syk­syl­lä ilmes­ty­nees­sä, tosi­ta­pah­tu­miin perus­tu­vas­sa tie­to­kir­jas­sa Anni­kin Sota ja rauha.

Tak­ku­ran­nan mar­tat kut­sui­vat Saa­ri­sen ker­to­maan kir­jas­taan Kel­lon seu­ra­kun­ta­ko­dil­le vii­me tors­tai-ilta­na. Muka­na oli myös Pate­nie­men, Kel­lon, Putaan ja Kii­min­gin mart­to­ja. Ilta oli tun­teel­li­nen eikä kyy­ne­lil­tä­kään väl­tyt­ty. Anni­kin tari­na lii­kut­ti ja sota-aikai­set muis­tot nousi­vat monil­la mieleen.

Maa­il­ma ympä­ril­lä mul­lis­tui, sota ja rau­ha yhdis­ti­vät ja erot­ti­vat. Kemis­tä läh­ti 300 nuor­ta nais­ta vaa­ral­li­sel­le kol­me kuu­kaut­ta kes­tä­neel­le mat­kal­le sak­sa­lais­ten muka­na poh­joi­sen kaut­ta koh­ti Sak­saa ja tun­te­ma­ton­ta. Ensim­mäi­seen etap­piin len­net­tiin pom­mi­ko­neen kyy­dis­sä ja loput mat­kas­ta tai­tet­tiin mait­se ja merit­se aina yöaikaan.

Annik­ki kir­joit­ti alma­nak­kaan­sa ahtaas­sa parak­ki­ma­joi­tuk­ses­sa Sak­sas­sa 21.12.1944: “Sinä jou­lu­na itku mais­tui kai­kil­le suo­ma­lais­ty­töil­le” . Ruo­kaa oli niu­kas­ti ja tytöt oli hajau­tet­tu lei­rei­hin ja pak­ko­töi­hin tahoil­leen. Osa ei näh­nyt kos­kaan sulhastaan.

Kaik­ki­aan arviol­ta tuhat nuor­ta nais­ta läh­ti Suo­mes­ta Lapin sodan puh­jet­tua. Pon­ti­me­na oli rakas­tu­mi­nen, ras­kaus, toi­ve avio­lii­tos­ta, parem­mis­ta työ­mah­dol­li­suuk­sis­ta ja seik­kai­lun­ha­lu­kin. Pel­ko­ja oli myös sii­tä mitä tapah­tuu, jos Neu­vos­to­liit­to mie­hit­tää Suomen.

Pian sel­vi­si, että olot Sak­sas­sa oli­vat huo­not. Noin kak­si kol­mas­osaa nai­sis­ta pala­si myö­hem­min takai­sin Suo­meen. Kaik­ki eivät sel­viy­ty­neet. Monien palaa­jien tai hei­dän jäl­ke­läis­ten­sä lop­pue­lä­mää lei­ma­si­vat häpeä ja hiljaisuus.

Annik­kia kan­nat­te­li rak­kaus Pete­riin ja vah­va elä­mä­nus­ko tule­vaan. Pako­mat­kan aika­na sul­ha­sen­sa hän koh­ta­si Oslos­sa. Annik­ki tuli ras­kaak­si. Anni­kin ja Pete­rin tytär Gabrie­le (Gabi) eli Satu Saa­ri­sen äiti, syn­tyi rau­nioi­tu­nees­sa, sodan hävin­nees­sä Sak­sas­sa elo­kuun lopus­sa 1945.

Anni­kin tari­naa kir­joit­taes­saan Saa­ri­nen huo­ma­si, että ihmi­sen oma elä­mä etsii aina omaa uomaan­sa, sodas­ta ja rau­has­ta riip­pu­mat­ta. Vai­keis­ta­kin asiois­ta voi sel­viy­tyä, kun on per­he tai yksi­kin ymmär­tä­vä, hyväk­sy­vä ja rakas­ta­va ihmi­nen lähel­lä. Anni­kin van­hem­mat hyväk­syi­vät tyt­tä­ren­sä sak­sa­lai­sen poi­kays­tä­vän. Myö­hem­min Pete­rin koti­vä­ki Sak­sas­sa otti suo­ma­lais­mi­niän ja lap­sen avo­sy­lin vas­taan, mikä ei ollut itses­tään sel­vää. Annik­ki oli myös tar­ve­tul­lut takai­sin kotiin Kemiin, kun sen aika oli.

– Anni­kin per­hees­sä ei sak­sa­lai­syh­teyt­tä ole kos­kaan pii­lo­tel­tu eikä hävet­ty, vaan se on ollut aina ihan tavan­omai­nen asia myös meil­le nuo­rem­mil­le, ker­toi Satu Saarinen.

Hän on halun­nut myös sel­vit­tää, mit­kä asiat vai­kut­ti­vat koko elä­mää ohjan­nei­siin rat­kai­sui­hin vai­kei­na aikoi­na ja häl­ven­tää hil­jai­suu­den ja häpeän taakkaa.

– Kir­ja on omis­tet­tu kai­kil­le niil­le nai­sil­le ja lap­sil­le, jot­ka sodan aika­na läh­ti­vät tai jäi­vät rak­kau­den vuok­si, ja niil­le, jot­ka eivät saa­neet itse valita.

Annik­ki teki rat­kai­sun pala­ta kotiin Kemiin Gabi-tyt­tä­ren par­haak­si. Vai­hei­kas paluu­mat­ka pää­tyi Suo­mes­sa ensik­si Han­gon Tul­li­nie­men “palaa­vien lei­ril­le”, mis­sä maa­han takai­sin pyr­ki­viä kuu­lus­tel­tiin maan­pe­tok­ses­ta epäil­tyi­nä. Lei­rin rau­nioil­la Satu Saa­ri­nen kävi äitin­sä Gabin kans­sa aloit­taes­saan kir­jan kir­joit­ta­mis­ta 2019.

Koto­na Kemis­sä oltiin arva­ten­kin onnel­li­sia Anni­kin ja pik­ku Gabin paluus­ta. Tyt­tä­res­tään van­hem­mat eivät olleet kuul­leet reis­sun alku­vai­hees­sa mitään. Liik­kui myös huhu­ja, että tyt­tö­jä oli­si hei­tet­ty lai­vas­ta mereen. Joku väit­ti näh­neen­sä Anni­kin hau­dan­kin jos­sain pohjoisessa.

Kir­jeet ja päi­vä­kir­ja­mer­kin­nät ker­to­vat, että Anni­kin ja Pete­rin toi­veis­sa eli aja­tus yhtei­ses­tä tule­vai­suu­des­ta. Sak­sas­ta Peter kuten eivät muut­kaan nuo­ret mie­het pääs­seet läh­te­mään. Yhtei­se­lo ei käy­nyt toteen, vaan sit­tem­min molem­mat jat­koi­vat elä­mään­sä omil­la tahoillaan.

Annik­ki ja Peter eivät kos­kaan avioi­tu­neet. Suo­ma­lais­ten ja sak­sa­lais­ten väli­siä avio­liit­to­ja sol­mit­tiin ver­rat­tain vähän, yhte­nä syy­nä oli nat­si-Sak­sas­sa val­lin­nut tiuk­ka per­he­po­li­tiik­ka, jon­ka yhte­nä tar­koi­tuk­se­na oli “oikea­ro­tuis­ten” arja­lais­ten lii­tot kol­man­nen val­ta­kun­nan vahvistamiseksi.

Isoi­sään­sä Pete­riä Satu Saa­ri­nen ei ehti­nyt kos­kaan näh­dä, sil­lä hän kuo­li 51-vuo­ti­aa­na vuon­na 1974. Yhteyk­siä sak­sa­lai­seen sukuun pide­tään kui­ten­kin yllä. Pete­rin tyt­tä­rel­tä, joka on Saa­ri­sen täti­puo­li ja äiti Gabin sisar­puo­li, Saa­ri­nen sai tär­kei­tä tie­to­ja kirjaansa.

Arkea ja yhtei­se­loa sodan varjossa

Koti­rin­ta­mal­la elet­tiin arkea, vaik­ka sota oli karua todel­li­suut­ta rin­ta­mil­la. Nuo­ret viet­ti­vät aikaa kes­ke­nään, ystä­vyys­suh­tei­ta sol­mit­tiin ja rakas­tut­tiin, kuvai­lee Satu Saa­ri­nen kirjassaan.

Sak­sa­lai­sia soti­lai­ta, työ­vel­vol­li­sia ja huol­to­hen­ki­lö­kun­taa oli Lapis­sa yli 200 000 hen­keä ja mer­kit­tä­väs­sä sol­mu­koh­das­sa Oulus­sa 4000. Sak­sa­lais­ten kans­sa pai­kal­li­set tot­tui­vat ole­maan pait­si ase­vel­jiä myös ystä­viä ja työkavereita.

Sak­sa­lais-suo­ma­lai­set työ­mark­ki­nat syn­tyi­vät vuo­des­ta 1941 läh­tien, sil­lä armei­ja tar­vit­si huol­to- ja varus­te­var­muut­ta. Myös majoitus‑, viih­de ja pal­ve­lua­lat työl­lis­ti­vät. Moni nuo­ri ja var­sin­kin nai­set työl­lis­tyi­vät, oli­vat­han useim­mat nuo­ret mie­het armei­jas­sa ja rintamalla.

Vuo­det 1944–45 oli­vat Anni­kil­le kään­teen­te­ke­vät, sitä oli myös kir­joit­ta­jan mat­ka iso­äi­din tari­nan jäl­jil­lä. Kir­jaa var­ten hän teki myös kon­kreet­ti­sen mat­kan Kemis­tä Sak­saan ja takai­sin. Aika­mat­ka lisä­si ymmär­rys­tä, että jokai­nen elä­män­ta­ri­na sijoit­tuu osak­si jota­kin suur­ta yhteis­tä ja on ainut­laa­tui­nen ja merkityksellinen.

Saa­ri­nen toi­voo, että Anni­kin tari­na voi­si kut­sua esiin vas­taa­via ker­to­muk­sia suku­jen ja per­hei­den men­nei­syy­des­tä ja vai­e­tus­ta­kin his­to­rias­ta. Asioi­ta kan­nat­taa kir­joit­taa myös talteen.

– Olen itse har­mi­tel­lut, etten aikoi­naan kysel­lyt enem­män isoäidiltäni.

Myös Kel­los­sa sak­sa­lai­set näkyi­vät ja vai­kut­ti­vat sota-aika­na, ker­toi Tyt­ti Iso­hoo­ka­na-Asun­maa, joka on toi­mit­ta­nut kylä­his­to­ria­kir­jan Kel­lo merel­le soi. Nykyi­sen Kel­lon seu­ra­kun­ta­ko­din pai­kal­la oli sak­sa­lais­ten har­joi­tus­kes­kus ja Nuo­ri­so­seu­ra oli soti­lai­den käy­tös­sä. Upsee­rei­ta majoi­tet­tiin talois­sa. Ouluun oli kes­ki­tet­ty sota­sai­raa­la, mut­ta haa­voit­tu­nei­ta hoi­det­tiin myös Kel­lon Hie­ta­lan­mäen koululla.

Sak­sa­lai­set sulau­tui­vat hyvin pai­kal­li­sen väen kans­sa yhtei­se­loon. Soti­laat oli­vat hyvä­käy­tök­si­siä ja koh­te­liai­ta, mihin he oli­vat saa­neet aivan eri­tyis­tä ohjeistustakin.

Tal­vi­so­dan syt­tyes­sä ja sak­sa­lais­ten vetäy­tyes­sä Kel­lon kylä sääs­tet­tiin tuhoil­ta, vaik­ka mää­räys oli teh­dä hävi­tys­tä Kali­men­sil­lal­ta poh­joi­seen. Tätä asi­aa ihme­tel­lään vie­lä­kin Kel­los­sa. Tuho­työt alkoi­vat Hau­ki­pu­taan Ase­ma­ky­län sil­lan räjäyttämisellä.

Kel­los­sa­kin on val­lin­nut hil­jai­nen sak­sa­lai­siin liit­ty­vä vai­ke­ne­mi­sen kult­tuu­ri. Tyt­ti Iso­hoo­ka­na-Asun­maa sanoi, että Satu Saa­ri­nen on roh­kea nai­nen, kun hän on ker­to­nut avoi­mes­ti per­he­taus­tas­taan ja nyt iso­äi­tin­sä tarinan.

Tak­ku­ran­nan mart­to­jen puheen­joh­ta­ja Lee­na Hap­po­nen sum­ma­si, että illan anti herät­ti ymmär­tä­mään yhä parem­min per­heen, ystä­vien ja lähi­pii­rin sekä kyläyh­tei­sön merkityksen.

– Meil­lä mar­toil­la on omal­ta osal­tam­me tär­keä teh­tä­vä edis­tää yhtei­söl­li­syyt­tä. Juu­ri nyt on suu­ri huo­li las­ten ja nuor­ten pahoin­voin­nis­ta, mikä Kel­los­sa ilme­nee lisään­ty­nee­nä ilki­val­ta­na. Ryh­dym­me­kin miet­ti­mään, mitä yhdes­sä voi­sim­me teh­dä las­ten ja nuor­ten hyväk­si, sanoi Happonen.