Har­taus: Itsen­sä tutkiminen

Elä­mää tei­nin kans­sa, osa 382: Olo­huo­neen lat­tial­la on kasa van­ho­ja fark­ku­ja, jois­ta tei­nil­lä on ollut tar­koi­tus askar­rel­la jotain. Olen läh­dös­sä lei­ril­le ja pyy­dän tei­niä sii­voa­maan jäl­ken­sä. ”Joo, tot­ta­kai!” hän vastaa.

Vii­den päi­vän kulut­tua tulen kotiin. Fark­ku­ka­sa ei ole liik­ku­nut sent­tiä­kään, kerän­nyt ehkä hie­man vil­la­koi­ria vie­reen­sä. ”Nää far­kut on edel­leen tääl­lä!” sanon. ”Ai niin! Mun paha!” tei­ni vas­taa. Ja mitään ei tapahdu.

Elä­mää tei­nin kans­sa, osa 411: Palaan pit­kän työ­päi­vän jäl­keen kotiin. Tei­ni on pääs­syt aikai­sin kou­lus­ta. Hän on ilman MITÄÄN keho­tus­ta sii­von­nut keit­tiön, imu­roi­nut ja vii­kan­nut kasan puh­tai­ta pyyk­ke­jä. Ja näin ollen teh­nyt äitin­sä erit­täin iloiseksi!

En tie­dä, mil­lai­sia tei­nit oli­vat Jee­suk­sen aika­na, mut­ta ensi sun­nun­tain evan­ke­liu­mis­ta pää­tel­len juu­ri mikään ei ole muut­tu­nut. Jee­sus ker­too ver­tauk­sen mie­hes­tä, jol­la oli kak­si poi­kaa. Mies pas­sit­taa poi­ki­aan töi­hin vii­ni­tar­haan. Ensim­mäi­nen pojis­ta kiel­täy­tyy, mut­ta tulee­kin toi­siin aja­tuk­siin, ja menee lopul­ta töi­hin. Toi­nen taas sanoo mene­vän­sä, mut­ta ei men­nyt­kään. Jee­sus kysyy, kum­pi teki, mitä isä tah­toi? Vas­taus on aika sel­vä, tie­ten­kin se, joka lopul­ta meni töihin. 

Var­mas­ti jokai­nen meis­tä on jos­kus toi­mi­nut toi­sin, kun on sano­nut; emme­hän ole robot­te­ja. Tule­van sun­nun­tain aihe kirk­ko­vuo­des­sa on Itsen­sä tut­ki­mi­nen. Välil­lä on hyvä pysäh­tyä miet­ti­mään omia sano­ja ja teko­ja; elän­kö niin kuin sanon, teen­kö asiois­ta, jois­ta puhun. Jee­suk­sen ver­tauk­sen ensim­mäi­nen poi­ka kuvaa ihmis­tä, jon­ka elä­mä ei ole Juma­lan tah­don mukais­ta, mut­ta joka tekee paran­nuk­sen ja kään­tyy Juma­lan puo­leen. Toi­nen poi­ka taas kuvaa ihmis­tä, joka kyl­lä puhuu Juma­las­ta ja esit­tää hurs­kas­ta, mut­ta joka todel­li­suu­des­sa ei usko tar­vit­se­van­sa armoa. Tänä­kin kesä­nä ripa­reil­la poh­dit­tiin Jee­suk­sen kuo­le­man ja ylös­nouse­muk­sen mer­ki­tys­tä, mihin sitä Jee­sus­ta oikein tar­vi­taan? Kan­nat­taa­ko uskoa, mitä hyö­tyä sii­tä voi­si olla?

Kun kes­kus­te­lin ker­ran tei­nin kans­sa koti­töis­tä, hän tote­si, että tekee nii­tä mie­luum­min sil­loin, kun kukaan ei käs­ke, kun valin­ta on hänen oman­sa. Ei ketään voi myös­kään pakot­taa usko­maan. Jee­suk­sen ver­tauk­sen loh­dul­li­nen sano­ma on, että kos­kaan ei kui­ten­kaan ole lii­an myö­häis­tä muut­taa miel­tään. Saa­tam­me teh­dä vää­riä valin­to­ja, olla itse­päi­siä tai sanoa Juma­lal­le­kin välil­lä “ei”. Sil­ti Juma­la antaa mah­dol­li­suu­den muut­taa suun­taa. Juu­ri se on paran­nus­ta: huo­ma­ta vir­heen­sä ja läh­teä kul­ke­maan oike­aan suuntaan. 

Usko on luot­ta­mus­ta sii­hen, että minus­ta pide­tään huol­ta, tapah­tui elä­mäs­sä­ni sit­ten mitä tahan­sa. Ensim­mäi­nen poi­ka aloit­ti vää­räl­lä vas­tauk­sel­la, mut­ta pää­tyi teke­mään oikein. Juma­lan sil­mis­sä sydä­men teot mer­kit­se­vät enem­män kuin tyh­jät sanat. Aivan kuten tei­nien­kin kanssa.

Kat­ri Sil­lan­pää, nuo­ri­so­työ­noh­jaa­ja, Iin seurakunta