Ennen oli kaik­ki paremmin

Ennen oli kaik­ki parem­min, joku tote­si. Jäin miet­ti­mään, oli­ko näin todel­la. Kukaan ei voi­nut soit­taa tai vies­ti­tel­lä, ellei ollut koto­na puhe­li­men ääres­sä istu­mas­sa. Loma oli lomaa, jol­loin aivot sai­vat tehok­kaam­min lepoa. Olla­pa takai­sin kasa­ril­la. Tele­vi­sios­sa näkyi vain muu­ta­ma kana­va, eivät­kä tie­to­ko­neet tai äly­pu­he­li­met vie­neet huo­mio­ta jatkuvasti.

Hai­kai­len hei­nä­pel­lol­le, hei­nä­sei­päi­den ääreen ja han­gon var­teen. Tap­pi­po­jan hom­ma­kaan ei ollut has­sum­paa. Heti nousee kah­vin ja voi­lei­vän tuok­su nenään, kun alkaa miet­tiä hei­nä­hom­mia. Alkaa myös ihoa kir­vis­tel­lä hei­nän pistely.

Asun­to­sää­tiön tuo­re tut­ki­mus puo­les­taan pal­jas­taa, että perin­tei­nen suo­ma­lai­nen kyläi­ly­kult­tuu­ri on liki tyys­tin hävin­nyt. Yli puo­let suo­ma­lai­sis­ta ei koe voi­van­sa pii­pah­taa naa­pu­riin kylään, vaik­ka joka kym­me­nes kai­paa enem­män yhtei­siä het­kiä naa­pu­rei­den­sa kans­sa. Tut­ki­muk­sen mukaan naa­pu­ria­pu ja yhtei­söl­li­syys lisää­vät onnel­li­suut­ta. Usein kyläi­le­vät koke­vat itsen­sä mui­ta onnellisemmiksi.

Kave­ri tote­si, miten help­poa se oli ennen: soit­to vain kave­ril­le, että tuut­ko käy­mään, ja sit­ten vas­taus. Asia oli sil­lä sel­vä. Ei voi­nut enää lähe­tel­lä vies­te­jä ja alkaa sumplia asioita.

Yleen­sä teh­tiin niin kuin oli sovit­tu. Ja tosi­aan, saa­tet­tiin­pa sitä ihan pyö­räh­tää toi­sen oven taak­se kysäi­se­mään, oli­si­ko aikaa viet­tää osa päi­väs­tä yhdessä.

Nykyi­sel­lään tun­tui­si aika vie­raal­ta vain pöläh­tää kave­rin oven taak­se ilmoit­ta­mat­ta. Mis­tä­hän sekin joh­tuu? Onko kaik­ki nyky­ään niin yksi­tyis­tä? Oli­ko täl­tä­kin osin kaik­ki ennen paremmin?

Hai­kai­len hil­jai­suut­ta, yksin­ker­tai­suut­ta, kir­jo­jen tar­joa­maa rau­haa. Mut­ta en tie­dä, oli­si­ko minus­ta enää sii­hen. Vai tar­jo­aa­ko nyky­ai­ka meil­le niin pal­jon help­poa, ettem­me osaa enää pysäh­tyä? Ehkä suu­rin muu­tos ei ole­kaan maa­il­mas­sa vaan meis­sä itsessämme.