Luku­haas­te vei Yöjoen varrelle

Vuo­den ensim­mäi­nen luki­ja Iin kir­jas­ton luku­haas­tees­sa oli kir­jan kans­sa aivan uuden koke­muk­sen äärellä.

Kuka luki: Olen Mark­ku Jär­ven­pää Iistä.

Mitä luin: Kun pää­tin tart­tua luku­haas­tee­seen, en ollut aivan var­ma mitä olin teke­mäs­sä. En ollut kos­kaan aiem­min luke­nut yhtään kir­jaa lop­puun asti, joten koko aja­tus tun­tui vähän samal­ta kuin läh­ti­si juok­se­maan mara­to­nia ilman har­joit­te­lua. Mut­ta het­ken mie­tit­tyä­ni pää­tin, että kokeil­laan nyt, eihän se ota jos ei anna­kaan. Kir­ja­vaih­toeh­to­ja oli kol­me, ja valin­ta oli help­po: otin sen kir­jan, jos­sa oli eni­ten kuvia ja vähi­ten teks­tiä. Kuvat­han ovat kui­ten­kin ihan oike­aa sisäl­töä, ja minun mie­les­tä­ni ne ker­to­vat usein enem­män kuin sanat. Niin­pä kätee­ni pää­tyi Vir­pi Kos­ke­lan ja Jan­ne Kör­kön kir­ja Yöjoen valot.

Kuvassa Markku Järvenpää ja Yöjoen valot.

Kuvas­sa Mark­ku Jär­ven­pää ja Yöjoen valot.

Mie­li­pi­tee­ni kir­jas­ta: Kir­ja vei muka­naan yllät­tä­vän nopeas­ti. Se ker­too elä­mäs­tä Iijoen ja Siu­ruan­joen var­sil­la ihmi­sis­tä, jot­ka ovat kas­va­neet ja elä­neet veden äärel­lä, ja jois­ta jokai­sel­la on oma tari­nan­sa. Muka­na on lap­suus­muis­to­ja, uit­to­jen aikaa, voi­ma­lai­tos­ten raken­ta­mis­ta, joki­var­ren arkea ja nii­tä pie­niä het­kiä, jot­ka jää­vät mie­leen vuo­si­kym­me­nik­si. Teks­ti kul­kee rau­hal­li­ses­ti, vähän kuin joki itse. Pai­koin se tois­taa ryt­mi­ään, mut­ta se sopii aihee­seen: muis­tot tule­vat ja mene­vät, palaa­vat uudel­leen, ja jokai­nen ker­too saman mai­se­man omal­la taval­laan. Kir­jan ihmi­set, Sak­ke, Rau­ni, Kyös­ti ja monet muut tuo­vat esiin oman näkö­kul­man­sa sii­hen, mitä joki on heil­le mer­kin­nyt. Kuvat täy­den­tä­vät tari­noi­ta hie­nos­ti. Ne pysäyt­tä­vät kat­so­maan mai­se­mia, raken­nuk­sia ja ihmi­siä, ja nii­den kaut­ta kir­ja tun­tuu lähei­sem­mäl­tä. Kuvien avul­la oli help­po kul­kea muka­na, vaik­ka en ole itse joki­var­ren kasvatti.Kun sul­jin kir­jan vii­mei­sen sivun koh­dal­la, tajusin teh­nee­ni jotain, mitä en ollut ennen teh­nyt: olin luke­nut kir­jan alus­ta lop­puun. Se oli pie­ni mut­ta mer­kit­tä­vä het­ki. Luku­haas­te tuli suo­ri­tet­tua, ja samal­la tuli luet­tua teos, joka ava­si uuden näkö­kul­man tut­tuun poh­joi­seen mai­se­maan. En tie­dä vie­lä, mitä seu­raa­vak­si luen. Mut­ta aina­kin tie­dän, että luke­mi­nen ei ole­kaan niin vai­ke­aa kuin olin kuvi­tel­lut. Tar­vi­taan vain oikea kir­ja ja pie­ni pää­tös aloittaa.

Kenet haas­tan mukaan: Haas­tan mukaan sukulaismieheni.