Vie­rai­lu

Omas­sa nuo­ruu­des­sa­ni oli kyläyh­tei­sös­säm­me tapa­na pii­pah­taa naa­pu­reis­sa tämän täs­tä. Vii­kon­lop­pui­sin saa­tet­tiin pyö­räil­lä etääm­pä­nä asu­vien suku­lais­ten luona.

Suku­pol­ven mit­tai­sen ajan­jak­son aika­na elä­män­ta­pam­me ja tar­peem­me ovat kui­ten­kin kovas­ti muut­tu­neet. Kun kans­sa­käy­mi­nen ei tänä päi­vä­nä ole niin aktii­vis­ta kun ennen, pik­ku­hil­jaa van­hat tutut ja suku­lai­set­kin unohtuvat.

Eläm­me nyt kui­ten­kin sitä aikaa vuo­des­ta, jol­loin suu­rin osa kan­sas­ta viet­tää ansait­tu­ja loma­päi­viä. Nyt, jos kos­kaan, oli­si hyvää aikaa tava­ta kave­rei­ta ja läm­mi­tel­lä van­ho­ja ystävyyssuhteita.

Monil­la on omia kesä­mök­ke­jä, jot­ka tie­tys­ti tar­joa­vat luon­non lähei­sen ja rau­hoit­ta­van pai­kan irrot­tau­tua arjes­ta. Haluam­me­ko sin­ne vie­rai­ta, on sit­ten eri asia? Kut­su­mat­to­mat kesä­vie­raat, kun saat­ta­vat olla isän­tä­väel­le stres­saa­va kokemus. 

Tapa­seu­ran mukaan noin puo­let suo­ma­lai­sis­ta inho­aa yllät­täen saa­pu­via vieraita.

Näin ikäih­mi­se­nä ja ajat­te­lul­taan ns. van­han kou­lu­kun­nan edus­ta­ja­na näen edel­leen ystä­vä­vie­rai­lut vir­kis­tä­vä­nä ja sosi­aa­li­se­na tapahtumana. 

Sik­si en voi olla ker­to­mat­ta, miten hyvä mie­li tuli, kun pää­kau­pun­ki­seu­dul­ta kävi nuor­ta jäl­ki­pol­vea mum­mua ja pap­paa tervehtimässä.

Eri­to­ten 15 vuo­tias Ida-nei­ti, joka ensi ker­taa mat­kus­ti yksin junal­la Hel­sin­gis­tä Ouluun ja tuli viet­tä­mään het­ken ”laa­tuai­kaa” mummulaan.

Vii­den vuo­ro­kau­den vie­rai­lu pani tie­ten­kin isän­tä­väen vakiin­tu­neet tavat koe­tuk­sel­le, mut­ta haus­kaa oli. Ei hai­tan­nut, vaik­ka nuo­ren nei­din vuo­ro­kausi­ryt­mi oli vähän eri kuin isän­tä­väel­lä. Ikä­pol­ven­sa tapaan oli kän­nyk­kä lii­mau­tu­nee­na vasem­paan käteen. Jäi­hän oikea käsi vie­lä vapaak­si aamu­puu­ron syön­tiin. Tosin se ehti välil­lä jääh­tyä, kun aamut tah­toi­vat men­nä pit­kik­si. Esit­te­lim­me voi­miem­me mukaan myös kau­pun­kuia ja ns. shop­pai­lu lie­nee kui­ten­kin ollut mie­lui­sin­ta ohjelmaa.

Nopeas­ti vii­den päi­vän vie­rai­lu meni ja saa­toim­me ihas­tut­ta­van loma­lai­sen junal­le ja niin paluu­mat­ka pää­kau­pu­kiin alkoi. Miten nuo­ri tei­ni-ikäi­nen koki het­ken elä­mää kah­den van­huk­sen kans­sa, se sel­vin­nee jos­kus myö­hem­min. Meil­le van­huk­sil­le­han se oli sekä piris­tä­vä ja ehkä vähän uuvut­ta­va­kin koke­mus, mut­ta jät­ti kui­ten­kin muka­van tun­teen sydämeen.

Kun lap­sem­me ja lap­sen­lap­sem­me perus­ta­vat per­hei­tään, muut­ta­vat pois syn­nyi­seu­dul­taan niin iso­van­hem­pien­kin tapaa­mi­set voi­vat jää­dä useik­si­kin vuo­sik­si. Se tie­ten­kin vaa­tii kaik­kien kan­nal­ta oman sopeu­tu­mi­sen­sa. Tie­tys­ti tämän päi­vän tek­no­lo­gia mah­dol­lis­taa yhtey­den­pi­dot, mut­ta ei se tie­ten­kään kor­vaa lähei­sen halausta..

Kir­joi­tuk­sen alus­sa mai­nit­tiin, miten ennen pati­koi­tiin naa­pu­ri­ta­loon, istah­det­tiin oven­suu­pen­kil­le lät­sä pääs­sä, muu­ta­ma sana vaih­det­tiin ja läh­det­tiin kotia. 

Tosia­sias­sa, tai aina­kin uskon niin, että suo­ma­lai­nen kylä­kult­tuu­ri vie­lä toi­mii. Olo­suh­teet ovat vain muut­tu­neet ja kat­se­lem­me asioi­ta hiu­kan eri näkö­kul­mas­ta kuin vuo­si­kym­me­niä sit­ten. Enää ei noin vain men­nä naa­pu­riin, vaan soi­tel­laan etu­kä­teen, sovi­taan aika ja sit­ten tavataan.

Ter­ve­tu­loa!

Ossi Han­he­la