Joskus harvoin iskee perusteellisempi siivouskohtaus, jolloin tulee penkaisseeksi kaappeja vähän syvemmältä. Viimeisimmällä sellaisella kerralla varustauduin kohtaukseen isolla jätesäkillä. Ajatuksena oli tietenkin täyttää säkki kaappeihin kertyneellä tarpeettomalla tavaralla, joka ei olisi kierrätyskelpoista.
Lähes ensimmäisenä käsiini osui vanha, haalistunut ja rikkinäinen nahkalompakko. “Ihanaa, tässähän on selkeästi poisheitettävä esine”, ajattelin. Sitten vilkaisin lompakon sisälle. Mikä muistoaarteiden aitta se olikaan. Lompakosta löytyi kuitti ensimmäisestä ravintolaostoksestani hailuotolaisesta ravintolasta 18-vuotispäivänäni. En edes muistanut juhlineeni siellä täysi-ikäisyyttäni. Lompakossa oli myös ensiapu‑, järjestysmies- ja oppilaskorttini. Sieltä löytyi pääsylippu nyt jo palaneeseen haapavetiseen ravintolaan, josta löysin puolisoni. Samassa lokerossa oli kuitteja, jotka liittyivät ensimmäisen yhteisen kotimme hankintoihin Helsingissä. On tullut näköjään käytyä niin Tennis-Anttilassa, Mestari-Elannossa kuin Mikonkadun Renlundillakin. Löytyipä sieltä myös yksi ensimmäisistä palkkakuiteistani Rantapohjasta.
Arvatkaapa, heitinkö lompakon pois? Täyttyikö jätesäkki? Jatkuiko siivouskohtaus? Ei, ei ja ei.
Olen jo aiemmin todennut, että minusta ei ole oman kuolinsiivoukseni tekijäksi. Tuossa muodikkaassa siivouksessahan käydään läpi koko omaisuus niin, ettei jälkeläisille jää niin paljon hävitettävää. Työnsin lompakon sisältöineen takaisin yläkaappiin. Varmaankin löydän sen vielä joskus uudelleen ja ihmettelen ja ihastelen sinne tallentamiani lappusia. Jos niin ei käy, niin sitten sen tekee joku toinen.