Men­neen ajan tun­nel­maa – Yli sata­vuo­tias talo pitää sisäl­lään monen­lai­sia tari­noi­ta rau­han ja sodan ajalta

Kois­ti­na­ho­jen sisa­rus­ten syn­nyin­ko­ti sydän­mail­la Kutu­jär­ven ran­nal­la on paik­ka, jos­sa aika on pysäh­ty­nyt. Sen piha­maal­la voi sei­sah­tua het­kek­si poh­ti­maan sitä, mil­lais­ta elä­mää siel­lä on 1900-luvun alus­sa eletty.

Ennen sotia, sodan aikaan ja sen jäl­kei­set vuo­si­kym­me­net talo toi­mi Mat­ti ja Anna Kois­ti­na­hon yhdek­sän­lap­si­sen per­heen koti­na. Sota-aikaan per­heen äiti vas­ta­si koko pesu­ees­ta ja kah­dek­san heh­taa­rin tilas­ta, sil­lä per­heen isä oli sota­reis­suil­la yhteen­sä vii­den vuo­den ajan. Talo on 1920-luvul­la Ant­ti Iko­sen raken­ta­ma. Pai­kal­la sitä ennen ollut talo paloi.

Lei­pä irto­si tuol­loin maas­ta ja met­sis­tä käsi­työ­nä. Vil­jel­tiin vil­jaa, kir­nut­tiin mai­toa voik­si, kalas­tet­tiin, met­säs­tet­tiin ja teh­tiin met­sä­töi­tä. Met­siä oji­tet­tiin lapio­voi­min, ja mat­kaa lähim­mäl­le tiel­le oli kilo­met­ri­kau­pal­la. Lap­set kul­ki­vat kou­luun sou­taen, kävel­len ja hiihtäen.

Vuon­na 1936 per­hee­seen syn­ty­nyt isän­sä kai­ma, Mat­ti Kois­ti­na­ho mit­tai­lee 1980-luvul­la hil­jen­nyt­tä lap­suus­ko­din piha­maa­ta nyt vuo­si­kym­me­ni­nä myö­hem­min ja tuu­maa, että kyl­lä lei­pä oli sil­loin tiu­kas­sa ja elä­mä kovaa työn­te­koa. Sel­lais­ta, johon ei nykyih­mi­set enää pystyisi.

Nyt talo on peri­kun­nan omis­tuk­ses­sa, ja se on ollut suvun jäsen­ten satun­nai­ses­sa käy­tös­sä. Talo on pysy­nyt hyväs­sä kun­nos­sa, mut­ta vii­me aikoi­na Mat­ti Kois­ti­na­ho ja hänen sis­kon­sa poi­ka Esa Ukon­maa­na­ho jouk­koi­neen ovat maa­lan­neet piha­ra­ken­nuk­set puna­mul­ta­maa­lil­la sekä itse hir­si­ta­lon ter­va­maa­lil­la. Myös sisä­puol­ta on hie­man palau­tet­tu koh­ti alku­pe­räis­tä asu­aan, ja joi­tain pie­niä muu­tok­sia aio­taan vie­lä tehdä.

Mat­ti Kois­ti­na­ho oli pari­kymp­pi­nen muut­taes­saan pois Väli­maal­ta. Sen jäl­keen hän on työl­lis­tä­nyt itsen­sä met­sä­töil­lä ja lopul­ta muu­ra­ri­na vii­mei­set 50 vuot­ta. Väli­maan iso uuni onkin ensim­mäi­nen, jon­ka muu­rauk­seen Kois­ti­na­ho osal­lis­tui muu­ra­ri Ant­ti Jur­va­kai­sen kans­sa. Sii­nä hän oli apu­na muun muas­sa nos­ta­mal­la savea järvenpohjasta.

Lap­suu­teen Kois­ti­na­hol­la liit­tyy pal­jon muis­to­ja, jois­ta suu­rin osa on työn sävyt­tä­miä. Hän muis­te­lee muun muas­sa ker­taa, jol­loin per­he kul­jet­ti vil­je­le­mi­ään vil­jo­ja myl­lyl­le Vesa­laan, ja toi paluu­mat­kal­la kotiin muun muas­sa omas­ta vil­jas­ta jau­het­tu­ja jau­ho­ja ja monen­lais­ta kaup­pa­ta­va­raa. Pala­tes­sa vene kei­kah­ti kumoon erään kos­ken koh­dal­la, eikä las­tis­ta saa­tu pelas­tet­tua juu­ri mitään. Sii­nä meni monen kuu­kau­den leipävärkit.

– Ei kukaan voi kuvi­tel­la­kaan, mil­lais­ta se oli, Kois­ti­na­ho sanoo.

Kesäl­lä kul­ki­joi­ta alu­eel­la oli vähem­män, mut­ta tal­vel­la lii­ken­ne Väli­maan ja Kutu­jär­ven ohi lisään­tyi, sil­lä tal­vi­tie kul­ki sii­tä ohi Vesa­lan ja Jolok­sen välillä.

Myös lähim­piä naa­pu­rei­ta Mat­ti Kois­ti­na­ho muis­te­lee mie­lel­lään, samoin kuin äitin­sä lait­ta­mia iha­nia ruo­kia, kuten ries­kaa, hii­va­lei­pää, ahven­ta sekä maa­lais­voi­ta ja ‑vii­liä.

Erä­maa­ta­lo­jen kes­ken oli aika­naan sopi­mus, jon­ka mukaan tuo­hi­tor­vel­la soi­tet­tiin ääni­merk­ki aina tiet­tyyn aikaa, jot­ta tie­det­tiin, että kaik­ki oli naa­pu­ril­la hyvin. Jos soit­to­ja oli­kin kak­si tai soit­toa ei kuu­lu­nut lain­kaan, sii­tä tie­si, että nyt oli jokin hätänä.

Mat­ti Kois­ti­na­ho muis­taa ker­ran, kun äidil­tä puh­ke­si suo­ni­koh­ju ja ver­ta tuli pal­jon. Sil­loin soi­tet­tiin tuo­hi­tor­vel­la kak­si ker­taa, ja naa­pu­ris­ta tuli Kutu­lan Eino hätiin.

Sota-aikaan Kois­ti­na­ho koki vain seit­sen­vuo­ti­aa­na kau­hean koh­ta­lon, kun sak­sa­lais­so­ti­laat pahoin­pi­te­li­vät hänet ja pakot­ti­vat sou­ta­maan veneel­lä jär­ven yli hei­tä moneen kertaan.

– Tuos­sa savusau­nan taka­na soti­las pot­ki ja hak­ka­si minut tajut­to­mak­si, ja sii­tä jäi eli­ni­käi­set vammat.

Esa Ukon­maa­na­hol­le hir­si­ta­lo on lap­suus­muis­to­jen mum­mu­la, jon­ne hän pol­kai­si pyö­räl­lä kesäl­lä, eikä oli­si läh­te­nyt mil­lään pois.

Nyt talon piha­pii­ris­sä on myös Ukon­maa­na­hon lam­pai­ta ja lähi­mail­la hänen poro­jaan. Vii­me tal­ve­na Kisu­ra Safa­rik­sen yrit­tä­jä Ukon­maa­na­ho sai aja­tuk­sen, että Väli­maal­la voi­si jär­jes­tää Met­sä­hal­li­tuk­sen tapaan pai­men­viik­ko­ja, jol­loin haluk­kaat pää­si­si­vät hänen lähi­mö­kil­leen asu­maan ja hoi­ta­maan talon lam­pai­ta ja poro­ja kesän mittaan.

Toi­min­taa on nyt hil­jak­seen käyn­nis­tel­ty, ja syys­kuus­sa tule­vat ensim­mäi­set pai­men­viik­ko­lai­set. Talon ja sen asuk­kai­den sekä koko alu­een his­to­ri­aa tuo­daan tutuk­si vie­rail­le muun muas­sa navet­taan kun­nos­tet­ta­van koti­museo­tyyp­pi­sen rat­kai­sun avulla.