Kän­nyk­kä. Huo­maan tart­tu­va­ni sii­hen auto­maat­ti­ses­ti aina, kun en tie­dä, mitä muu­ta­kaan teki­sin. Jos kat­se­le­mas­sa­ni tv-sar­jas­sa ei tapah­du sata­pro­sent­tis­ta kes­kit­ty­mis­tä vaa­ti­vaa äksö­niä, nap­paan luu­rin käteen. Samoin istues­sa­ni toi­mis­ton tau­ko­ti­las­sa, kun olen selan­nut päi­vän pape­ri­leh­det lop­puun. Ja jopa kave­rin kans­sa soh­val­la istus­kel­les­sa, kun kum­pi­kaan ei jak­sa enää puhua tai kek­si puhee­nai­hei­ta. Avaan Ins­ta­gra­min, Face­boo­kin, Pin­te­res­tin, uusim­pa­na villityksenä…