Ennen oli kaikki paremmin, joku totesi. Jäin miettimään, oliko näin todella. Kukaan ei voinut soittaa tai viestitellä, ellei ollut kotona puhelimen ääressä istumassa. Loma oli lomaa, jolloin aivot saivat tehokkaammin lepoa. Ollapa takaisin kasarilla. Televisiossa näkyi vain muutama kanava, eivätkä tietokoneet tai älypuhelimet vieneet huomiota jatkuvasti.
Haikailen heinäpellolle, heinäseipäiden ääreen ja hangon varteen. Tappipojan hommakaan ei ollut hassumpaa. Heti nousee kahvin ja voileivän tuoksu nenään, kun alkaa miettiä heinähommia. Alkaa myös ihoa kirvistellä heinän pistely.
Asuntosäätiön tuore tutkimus puolestaan paljastaa, että perinteinen suomalainen kyläilykulttuuri on liki tyystin hävinnyt. Yli puolet suomalaisista ei koe voivansa piipahtaa naapuriin kylään, vaikka joka kymmenes kaipaa enemmän yhteisiä hetkiä naapureidensa kanssa. Tutkimuksen mukaan naapuriapu ja yhteisöllisyys lisäävät onnellisuutta. Usein kyläilevät kokevat itsensä muita onnellisemmiksi.
Kaveri totesi, miten helppoa se oli ennen: soitto vain kaverille, että tuutko käymään, ja sitten vastaus. Asia oli sillä selvä. Ei voinut enää lähetellä viestejä ja alkaa sumplia asioita.
Yleensä tehtiin niin kuin oli sovittu. Ja tosiaan, saatettiinpa sitä ihan pyörähtää toisen oven taakse kysäisemään, olisiko aikaa viettää osa päivästä yhdessä.
Nykyisellään tuntuisi aika vieraalta vain pölähtää kaverin oven taakse ilmoittamatta. Mistähän sekin johtuu? Onko kaikki nykyään niin yksityistä? Oliko tältäkin osin kaikki ennen paremmin?
Haikailen hiljaisuutta, yksinkertaisuutta, kirjojen tarjoamaa rauhaa. Mutta en tiedä, olisiko minusta enää siihen. Vai tarjoaako nykyaika meille niin paljon helppoa, ettemme osaa enää pysähtyä? Ehkä suurin muutos ei olekaan maailmassa vaan meissä itsessämme.



