Iin vuo­den nuo­ri yrit­tä­jä vastaa

Tör­mä­sin Ran­ta­poh­jas­sa jul­kais­tuun ylei­sö­kir­joi­tuk­seen Iin vuo­den nuo­ren yrit­tä­jän pal­kin­toon liit­tyen, joka siis minul­le mar­ras­kuun lopus­sa annet­tiin. Ihan muu­ta­maan koh­taan täs­sä kir­joi­tuk­ses­sa haluai­sin ottaa kantaa.

Tär­keim­pä­nä point­ti­na sanot­ta­koon sen, että mil­lään muo­toa en puo­lus­te­le omaa ansioi­tu­mis­ta­ni pal­kin­non saa­jak­si. Eli olen kir­joit­ta­jan kans­sa täy­sin samoil­la lin­joil­la sii­tä, että pal­kin­non oli­si ansain­nut moni muu­kin nuo­ri Iis­sä toi­mi­va yrit­tä­jä. Itse asias­sa omas­ta mie­les­tä­ni Iis­sä toi­mii usko­mat­to­man hie­no­ja enem­män tai vähem­män nuo­ria yrit­tä­jiä, jot­ka var­mas­ti kaik­ki jol­lain mit­ta­puul­la jon­kin pal­kin­non oli­si­vat itsel­leen ansainneet.

Sen sijaan sii­nä olen kir­joit­ta­jan kans­sa eri miel­tä, että yri­tys­toi­min­nan lopet­ta­mi­nen jol­lain muo­toa vähen­täi­si yrit­tä­jän sii­hen men­nes­sä teh­tyä työ­tä tai ansioi­ta. En puhu pel­käs­tään itses­tä­ni vaan ihan ylei­sel­lä tasol­la. Vii­me vuo­si on ollut monel­le yrit­tä­jäl­le täy­sin pai­na­jais­mai­nen ja moni pai­nii joko lopet­ta­mis­pää­tök­sen tai kon­kurs­sin par­taal­la. Itse olen siten onnel­li­ses­sa ase­mas­sa, että tulen käve­le­mään täs­tä putii­kis­ta pois niin sano­tus­ti kui­vin jaloin, vel­vol­li­suu­det, velat ja verot kui­tat­tui­na. Eri­to­ten täs­tä olen ylpeä.

Itse asias­sa yri­tyk­sen menes­tyk­sel­li­nen hoi­ta­mi­nen oli yksi pal­kin­to­ni perus­te­luis­ta. Yri­tys­toi­min­nan lopet­ta­mi­nen, saa­ti kon­kurs­sin teke­mi­nen ei ole luo­vut­ta­mi­sen tai sin­nit­tö­myy­den merk­ki. Yrit­tä­jien ja yrit­tä­jien teke­män työn arvos­ta­mi­ses­ta ja var­sin­kin arvos­tuk­sen puut­tees­ta on vii­me vuo­si­na puhut­tu pal­jon. Mie­les­tä­ni on var­sin surul­lis­ta, että eri­to­ten täl­lai­si­na aikoi­na yrit­tä­jien itsen­sä­kin kes­kuu­des­sa kysee­na­lais­te­taan, kuka on ansain­nut ja mitä­kin. Mel­kein kak­si kuu­kaut­ta pal­kin­non myön­tä­mi­sen jälkeen?

Kir­joit­ta­ja mai­nit­see myös yri­tys­toi­min­nan jat­ka­mi­sen “vas­ta­tuu­les­ta” huo­li­mat­ta sin­nik­kyy­den merk­ki­nä. Itsel­le­ni yri­tys­toi­min­nan jat­ka­mi­nen nykyi­sis­sä tilois­sa oli vali­tet­ta­vas­ti täy­si mah­dot­to­muus. Hei­tän käy­tän­nös­sä huk­kaan kuu­den vuo­den työn, jona aika­na yri­tys­toi­min­ta­ni on saa­tu hyvin­kin kan­nat­ta­val­le poh­jal­le. Sil­ti tämä pää­tös on parem­pi kuin se, että oli­sin teh­nyt jat­ko­vuo­kra­so­pi­muk­sen nykyi­seen kiin­teis­töön. Yri­tys­toi­min­taa­ni nykyi­siin toi­mi­ti­loi­hin en käy­tän­nös­sä pys­ty myy­mään – en nyt enkä oli­si voi­nut tulevaisuudessakaan.

Vie­lä kevääl­lä pyö­rit­te­lin pääs­sä­ni lähes­tul­koon kaik­kia mah­dol­li­sia rat­kai­su­ja toi­min­nan jat­ka­mi­sek­si. Suun­nit­te­lin toi­min­nan siir­tä­mis­tä uuteen paik­kaan, uusien toi­mi­ti­lo­jen raken­nut­ta­mis­ta ja niin edel­leen. Kevään ja kesän myö­tä pää­dyin kui­ten­kin sii­hen lop­pu­tu­le­maan, että täs­sä elä­mäs­sä on pal­jon muu­ta­kin kuin työn­te­ko. Sil­ti en ajat­te­le, että luo­vu­tan. Mitä tulee hen­ki­lö­koh­tai­sen ris­kin otta­mi­seen – se mei­na­si toi­min­nan alku­vuo­si­na kon­kre­ti­soi­tua lii­an­kin hyvin. Taka­sin omal­la hen­ki­lö­koh­tai­sel­la nimel­lä­ni kuu­den vuo­den mää­rä­ai­kai­sen vuo­kra­so­pi­muk­sen sekä lai­no­ja vähin­tään­kin yhden iiläi­sen hyvä­kun­toi­sen kol­mion ver­ran. Oli­ko tyh­mää – oli. Ensim­mäi­se­nä toi­min­ta­vuon­nam­me teim­me 50 000 euron tap­piot. Kei­kuim­me niin lähel­lä kon­kurs­sia puo­len­tois­ta vuo­den ver­ran, että tie­dän kyl­lä mil­tä epä­toi­vo sen hen­ki­lö­koh­tai­sen ris­kin kon­kre­ti­soi­tu­mi­ses­ta tun­tuu. Onnek­si sel­vi­sim­me – sin­nik­kyy­del­lä­kin oli ehkä roolinsa.

Emme myös­kään vie­lä ole lopet­ta­neet toi­min­taam­me – kuten kir­joi­tuk­ses­ta voi­si pää­tel­lä. Tavoit­tee­nam­me on pal­vel­la vie­lä hiih­to­lo­mien yli – mut­ta pal­jon riip­puu nyt koro­na­ti­lan­teen kehittymisestä.

Täl­lä het­kel­lä pal­kin­nos­ta muis­tok­si saa­ma­ni tau­lu koris­taa muu­ten tyh­je­ne­viä gril­lin sei­niä. Toi­min­nan loput­tua tuon sen kotiin – ja tai­dan pis­tää sen kultaraameihin.

Pal­jon rak­kaut­ta ja rauhaa.

Riik­ka Liikavainio