Elä­mä, suru ja ystävät

Kun syn­nym­me, saam­me mukaan lan­ko­ja, eri väri­siä ja pak­sui­sia. Nii­den tar­koi­tus ja teh­tä­vä on tule­vaa elä­määm­me var­ten. Niis­tä alam­me kutoa tur­va­verk­koa ympärillemme.

Sil­mu­koi­hin sidom­me ihmi­siä, joi­ta koem­me tär­keik­si eri elä­män­vai­heis­sa. Kuten jokai­seen elä­mään kuu­luu, on välil­lä kevyi­tä värik­käi­tä ja help­po­ja het­kiä, joi­hin on hyvä käyt­tää se pak­su lan­ka. Kuto­mi­nen jat­kuu. Huo­maan sil­mu­kan, joka on irron­nut jos­sain vai­hees­sa. Nyt jään het­kek­si miet­ti­mään, onko se niin tär­keä, että punon takai­sin ylös vai jää­kö se lähes huo­maa­mat­to­mak­si, jol­la ver­kos­sa­ni ei ole mitään merkitystä.

Välil­lä tar­vit­sem­me sitä ohkai­sin­ta lan­kaa. Herk­kä, hau­ras het­ki tekee sen, ettei kädet jak­sa sitä pak­suin­ta käyt­tää. Mitä enem­pi vuo­sia tulee, työ edis­tyy ker­ros kerrokselta.Teos hah­mot­tuu ja on läm­mit­tä­vä, jon­ka voin kie­tais­ta ympärilleni.

Aamui­nen puhe­lu sär­ki elämäni.Tuli kyl­myys sie­luun ja koko maa­il­maa­ni. Nyt huo­ma­sin teke­lee­ni tar­koi­tuk­sen. Kie­doin sen tur­vak­si ympä­ril­le­ni. Ne kier­rok­set alkoi­vat elä­mään. Sain kokea sen läm­mön mitä olen tal­len­ta­nut sil­mu­koi­hin. Siel­tä put­kah­te­let­te te rak­kaat ja kal­li­sar­voi­set ystäväni.

Te kan­nat­te­let­te minua heik­koa pin­nal­la. Te annat­te uskoa elä­mää­ni, ja vaik­ka en näe ympä­ril­lä ole­vaa, te toi­mit­te valo­na­ni ja navi­gaat­to­ri­na. Kau­nis kii­tos ja syvä kumar­rus myö­täe­lä­mi­ses­tä surus­sa­ni. Olet­te rak­kai­ta, te kaikki.

Mar­ja-Lee­na