Rant­sik­ka: Nii­tyn van­ha koivu

Oli kau­nis kesä­päi­vä. Tai­vas oli kau­niin siner­tä­vä ja pil­vet liik­kui­vat tai­vaal­la kesä­tuu­len muka­na. Nii­tyl­lä mehi­läi­set pör­räi­li­vät kukis­sa kerää­mäs­sä sii­te­pö­lyä. Rau­hal­li­nen puron soli­na kruu­na­si kau­niin ympäristön.

Kes­kel­lä kuk­ka­niit­tyä kas­voi van­ha koi­vu. Kukaan ei tie­dä kuin­ka kau­an se sii­nä on ollut, pait­si koi­vu itse. Koi­vu kuun­te­li rau­hal­lis­ta puron soli­naa, kun­nes se kuu­li jotain sii­tä poik­kea­vaa. Koi­vu herä­si pit­käs­tä levos­taan ja kat­sah­ti alas juurillensa.

Koi­vun kat­soes­sa alas, se näki pie­nen tytön sen juu­rel­la itke­mäs­sä. “On ilta­päi­vä, noin kel­lo kol­me”, koi­vu ajat­te­li. Sit­ten se kyse­li tytöl­tä: “Tyt­tö­se­ni, tyt­tö­se­ni. Mitä sinä suret? Kenen­kään ei pitäi­si näin kau­nii­na päi­vä­nä sur­ra suot­ta.” Tyt­tö kään­tyi kat­so­maan koi­vua koh­ti. Hän säp­säh­ti, kun näki koi­vun kat­se­le­van hän­tä. Sit­ten hän vas­ta­si: “Ystä­vä­ni ja minä rii­te­lim­me tänään kou­lus­sa. Hän sanoi, että ei halua olla enää ystä­vä­ni.” Tyt­tö purs­kah­ti jäl­leen itkuun. Kyy­ne­leet valui­vat pit­kin hänen pos­ki­aan. “Kuu­le. Mitä­pä jos minä ker­toi­sin tari­nan?” koi­vu ehdot­ti. “Mis­tä se ker­too?” tyt­tö kysyi. Hän oli lopet­ta­nut itke­mi­sen. “Tari­na ker­too kah­des­ta yrit­tä­jä­mie­hes­tä” koi­vu sanoi ja jat­koi: “Haluai­sit­ko kuul­la sen?” Tyt­tö miet­ti het­ken. “Haluan”, hän sanoi lopulta.

“Oli­pa ker­ran, kau­an, kau­an aikaa sit­ten”, koi­vu aloit­ti ja jat­koi sit­ten: “Kak­si mies­tä, jot­ka omis­ti­vat kum­pi­kin oman yri­tyk­sen. He oli­vat mitä par­haim­pia ystä­viä.” Tyt­tö kään­tyi kat­so­maan taas koi­vua ja kysyi: “Niin kuin minä ja ystä­vä­ni?” “Juu­ri niin”, koi­vu vas­ta­si. Sit­ten se jat­koi: “Heil­lä oli hyvin kes­tä­vä ystä­vyys­suh­de. Mie­het jakoi­vat aina rahat kes­ke­nään ja täten tuki­vat tois­ten­sa yri­tyk­siä. Erää­nä päi­vä­nä kui­ten­kin heil­le tuli rii­taa kes­ke­nään. Toi­nen ystä­vyk­sis­tä ei enää halun­nut jakaa­kaan toi­sel­le ystä­väl­le hei­dän raho­jaan ja sii­tä­kös toi­nen suut­tui. Rii­das­ta alkoi tul­la kil­pai­lua kah­den yri­tys­mie­hen välil­le. Molem­mat alkoi­vat vuo­ron perään raken­taa yhä enem­män ja enem­män raken­nuk­sia näyt­tääk­seen mahtinsa.”

“Mitä sit­ten tapah­tui?” tyt­tö kysyi ute­li­aas­ti. “No, raken­nuk­siin kului pal­jon mate­ri­aa­lia ja lopul­ta hei­dän oli han­kit­ta­va sitä lisää. Sii­tä joh­tuen he alkoi­vat tuho­ta met­sää, met­sää, jos­sa minä asuin”, koi­vu vas­ta­si. Tyt­tö hät­käh­ti: “Mut­ta sehän on aivan kau­he­aa! Tuho­si­vat­ko he met­sää vain type­rän rii­dan takia?” koi­vu kat­sah­ti taas tyt­töä. “Kyl­lä, juu­ri sen takia”, se vas­ta­si. “Se ei ole rei­lua met­sää koh­taan!” tyt­tö huu­dah­ti. “Ei, ei ole”, koi­vu vas­ta­si ja jat­koi: “Jat­kam­me­ko tari­naa?” Tyt­tö sulat­te­li het­ken kuu­le­maan­sa ja sanoi: “Jat­ka vain.”

“Met­sää kaa­det­tiin ura­kal­la. Uusia pui­ta­kaan ei istu­tet­tu tilal­le. Näin, kuin­ka moni laji­to­ve­reis­ta­ni kaa­det­tiin moot­to­ri­sa­han teräl­lä. Mikä sur­kea näky. Lopul­ta her­mo­ni eivät enää kes­tä­neet”, koi­vu ker­toi. “Mitä sinä teit sit­ten?” tyt­tö kysyi koi­vul­ta. “Tein mitä minun täy­tyi. Yhte­nä päi­vä­nä toi­nen mie­his­tä, joka ei ollut suos­tu­nut rahan jaka­mi­seen, käve­li aukiol­la. Huo­ma­sin, että tämä oli mah­dol­li­suu­te­ni puhu­tel­la hän­tä. Koro­tin siis ään­tä­ni ja sanoin, että hän tuli­si minun luok­se­ni. Häm­men­ty­nee­nä mies lähes­tyi minua. Aivan kuin oli­si juu­ri kuul­lut puun puhu­van-” “Mut­ta sinä­hän olet puu”, tyt­tö nau­rah­ti. “Niin, niin olen”, koi­vu tote­si ja jat­koi sit­ten taas tari­naan­sa: “Kun mies tuli luok­se­ni kat­soin hän­tä suo­raan sil­miin. Ne näyt­ti­vät pelok­kail­ta. Mies kysyi minul­ta, mitä minä halusin hänes­tä. Sii­hen minä vas­ta­sin, että hei­dän, mies­ten takia, kaik­ki ympä­ril­lä ole­va luon­to on kär­si­nyt. Sil­loin mie­hen sil­mät avau­tui­vat kil­pai­lun ottees­ta ja koh­dis­tui­vat ympä­ris­töön. Mikään siel­lä ei ollut enää elä­vää, pait­si minä ja hän tie­ten­kin. Kaik­ki oli kuol­lut­ta ympäristöä.”

Tyt­tö kat­se­li lähel­lä soli­se­vaa puroa ja kysyi: “Oli­ko se enää kor­jat­ta­vis­sa?” koi­vu kään­si kat­seen­sa myös koh­ti puroa ja sanoi: “Juu­ri tuo­ta mies­kin kysyi.” Sit­ten se jat­koi: “Vas­ta­sin mie­hel­le, että ensin hänen oli­si sovit­ta­va välit ystä­vän­sä kans­sa. Tämä ei aluk­si oikein miel­lyt­tä­nyt mies­tä, kuten saat­taa arva­ta. Lopul­ta hän lupa­si kui­ten­kin sopia hänen ja ystä­vän­sä välit. Ei men­nyt kau­aa­kaan, kun mie­het oli­vat taas par­hai­ta ystä­viä. Hei­dän rahan­sa oli­vat kyl­lä­kin kär­si­neet kil­pai­lus­ta, mut­ta hei­dän ystä­vyy­ten­sä oli entis­tä ehom­pi. Yhdes­sä he pur­ki­vat ympä­ris­töä saas­tut­ta­vat teh­taan­sa ja istut­ti­vat tän­ne kai­ken­lai­sia kas­ve­ja. Niin moneen puu­hun, mitä he oli­vat kaa­ta­neet, heil­lä ei kui­ten­kaan ollut varaa.” Sen sanot­tu­aan koi­vu lopet­ti tarinansa.

Oli het­ken hil­jais­ta. Tyt­tö miet­ti kuu­le­maan­sa tuu­len lii­ku­tel­les­sa hel­läs­ti hänen puner­ta­via hiuk­si­aan. Sit­ten kuu­lui ääni, mikä herät­ti koi­vun ja eteen­kin tytön huo­mion: “Kris­tii­na! Kris­tii­na!” Mus­ta­tuk­kai­nen tyt­tö juok­si poik­ki niit­tyä Kris­tii­nan luok­se. Tyt­tö hala­si Kris­tii­naa lujas­ti ja sanoi: “Olen niin pahoil­la­ni sii­tä mitä sanoin! Sinä olet paras ystä­vä­ni aina ja ikui­ses­ti!” Vesi nousi Kris­tii­nan sil­miin, kun hän hala­si paras­ta ystä­vään­sä. “Sinä myös, sinä myös!” hän sanoi.

Koi­vu kat­se­li, kuin­ka tytöt teki­vät kuk­ka­sep­pe­lei­tä nii­tyn kukis­ta ja kat­se­li­vat puros­sa uis­ken­te­le­via kalo­ja samal­la jutel­len nii­tä näi­tä. Pil­vet liik­ku­vat tuu­len muka­na tai­vaal­la, aurin­ko pais­toi vie­lä kirk­kaa­na tai­vaal­la ja ora­va kii­pe­si koi­vun run­koa pit­kin tämän oksal­le ja käper­tyi sii­hen nuk­ku­maan. Tun­nel­ma oli rauhallinen.

Ilta alkoi jo hämär­tää. Tytöt nousi­vat kau­niin vih­reäl­tä nur­mi­kol­ta ja käve­li­vät ohi kuk­kien, mehi­läis­ten, nii­tyn hal­ki koh­ti aurin­gon las­kua. Kris­tii­na kat­soi taak­seen hyväs­tel­läk­seen koi­vun, mut­ta se mitä hän näki oli vain nor­maa­li van­ha koi­vu kes­kel­lä niittyä.

Kir­joit­ta­ja on Kii­min­ki­puis­ton kou­lun 7B-luokalta