Eipä ollut hymy her­käs­sä, kyy­ne­leet sitä­kin enem­män, kun hel­mi­kuun lopus­sa sei­soin muis­ti­sai­raan 91-vuo­ti­aan isä­ni edel­li­syö­nä pala­neen kodin rau­nioil­la. Vain mus­tat hiil­ty­neet lau­dat oli­vat jäl­jel­lä kau­niis­ta kodis­ta ja pit­kän elä­män var­rel­la kerä­tyis­tä aineel­lis­ta muis­tois­ta. Sii­nä meni kaik­ki muu­ta­mas­sa tun­nis­sa savu­na ilmaan. Onnek­sem­me kui­ten­kin se tär­kein – rakas isäm­me – pelas­tui vii­me het­kel­lä pala­vas­ta talos­ta ohi­kul­ke­van nuo­ren mie­hen avus­tuk­sel­la. Iso kii­tos hänel­le siitä!