Pää­siäis­ter­veh­dys: Toi­von valo pimeydessä

Kulu­nut kevät on ollut his­to­rial­li­sen jär­ky­tyk­sen aikaa. Venä­jän aloit­ta­ma laa­ja­mit­tai­nen sota Ukrai­nas­sa 24. hel­mi­kuu­ta on mul­lis­ta­nut totut­tua maa­il­man­jär­jes­tys­täm­me. Vii­me­ai­kai­set tapah­tu­mat ovat saa­neet suo­ma­lai­set ja koko Euroo­pan kysy­mään kysy­myk­siä turvasta.

Sota­toi­met Euroo­pas­sa luo­vat jän­nit­teen käsil­lä ole­vaan vuo­den­ai­kaan. Luon­non uuden herää­mi­sen ja kas­vun aika­na kat­se­lem­me uutis­ku­via hävi­tyk­sen voi­mis­ta: tykis­tö­kes­ki­tys­ten tuhois­ta kau­pun­geis­sa ja pans­sa­ri­vau­nuis­ta mutai­sil­la vil­ja­pel­loil­la. Kui­ten­kin kevään aurin­gon­sä­teet kajas­ta­vat jo nois­sa­kin kuvissa.

Tämä kak­si­ja­koi­suus on pysäyt­tä­vää ja samal­la sii­nä on jota­kin kris­ti­tyl­le tut­tua. Eläm­me Juma­lan maa­il­mas­sa, joka muis­tut­taa mei­tä Juma­lan hyvyy­des­tä ja ole­mas­sao­lon ihmees­tä. Samal­la tun­nem­me maa­il­man ja itsem­me kar­kean epätäydellisyyden.

Olem­me täs­sä maa­il­mas­sa onnet­to­muuk­sien armoil­la, ja yksi suu­rim­mis­ta onnet­to­muuk­sis­ta on ihmi­sen tai­pu­mus itsek­kyy­teen, pahim­mil­laan seu­rauk­sis­ta välit­tä­mät­tä. Sodat ovat opet­ta­neet meil­le myös ihmi­sen äärim­mäi­ses­tä raa­kuu­des­ta toi­sia koh­taan. Toi­saal­ta meil­lä on his­to­rial­li­nen todis­tus lukuis­ten ihmis­ten poik­keuk­sel­li­ses­ta epäit­sek­kyy­des­tä kau­heuk­sien keskellä.

Tämän vuo­den pää­siäi­se­van­ke­liu­mi on Luuk­kaan evan­ke­liu­mis­ta. Jee­sus­ta seu­ran­neet nai­set ovat menos­sa aamu­var­hai­sel­la Jee­suk­sen hau­dal­le, kun he havait­se­vat, että hau­dan kivi on vie­ri­tet­ty pois. He löy­tä­vät tyh­jän hau­dan. Häm­men­nys val­taa hei­dät. Yhtäk­kiä hei­dän edes­sään sei­soo kak­si mies­tä, Juma­lan enke­liä. Näi­den sano­ma on: ”Mik­si etsit­te elä­vää kuol­lei­den jou­kos­ta? Ei hän ole tääl­lä, hän on nous­sut ylös kuol­leis­ta.” (Luuk. 24: 5–6) Nais­ten murs­kat­tuun maa­il­maan mur­tau­tuu yllät­täen toivo.

Eräs vai­kut­ta­va, tai­teel­li­nen kuvaus näi­den nais­ten loh­dut­to­mis­ta tun­nel­mis­ta ennen pää­siäi­saa­mua on Jaak­ko Löy­tyn lau­lu Toi­sen päi­vän ilta­na: “Pit­kin pimei­tä pol­ku­ja kul­kea saan, / enkä mat­ka­ni mää­rää mä tie­dä. / Mua var­jo­jen val­lat käy val­loit­ta­maan / minut men­nes­sään tah­to­vat vie­dä.” Kui­ten­kin lau­lu muis­tut­taa kau­niis­ti surus­sa ja pimey­des­sä elä­vää ylös­nouse­muk­sen todel­li­suu­des­ta: “Kuka loh­dut­tais mur­heis­ta miel­tä? / Loh­dut­tais sanoen: / Mik­si etsit sä elä­mää siel­tä, / jou­kos­ta kuolleitte

Oulun hiip­pa­kun­nan piis­pa Juk­ka Keskitalo.

n.”

Hau­ta ei ole elä­män lopul­li­nen pää­mää­rä. Kuo­le­ma ei lausu vii­meis­tä sanaa. Ylös­nous­seen Kris­tuk­sen seu­ra­kun­ta on kut­sut­tu elä­mään todek­si Kris­tuk­sen voit­toa kuo­le­man val­lois­ta. Tämä sano­ma roh­kais­koon mei­tä toi­voon ja kris­til­li­seen rak­kau­teen myös tämän kevään 2022 tapah­tu­mien virrassa.

Pää­siäi­sen alla 2022

Juk­ka Keskitalo
Oulun hiip­pa­kun­nan piispa