Har­taus: Valo voit­taa lopul­ta pimeyden

Jus­si Rinta-Jouppi.

Vii­me aikoi­na valo ja pimeys ovat olleet jäl­leen monel­la taval­la, ja ihan kon­kreet­ti­ses­ti­kin mie­les­sä­ni. Mei­dän maa­il­mas­sam­me on pal­jon pimeyt­tä, meis­sä on pal­jon pimeyt­tä; Raa­ka sota repii edel­leen Ukrai­naa. Nuo­ri­son jen­giy­ty­mi­nen on kas­va­nut räjäh­dys­mäi­ses­ti maassamme.

Vaa­lien jäl­keen on sel­vää, miten oma kan­sam­me on jakau­tu­nut usei­siin eri poliit­ti­siin ja sosio­eko­no­mi­siin lei­rei­hin, ja vain uuti­sia vil­kai­se­mal­la voi havai­ta ydin­a­seil­la uhkai­lun reto­rii­kan ole­van arki­päi­vää maa­il­mal­la. Kaik­ki tämä lisät­ty­nä vie­lä moni­nai­siin nyky­ajan haas­tei­siin saa aikaan sen, että monet meis­tä ovat hyvin epä­var­mo­ja tule­vai­suu­des­ta. Mihin täs­sä maa­il­mas­sa voi enää luottaa?

Kaik­ki nämä ovat todel­li­sia ongel­mia, mut­ta epä­toi­voon ei kui­ten­kaan kan­na­ta vajo­ta. Aina on asioi­ta, joi­ta voi­daan teh­dä parem­man huo­mi­sen puo­les­ta; Me voim­me tukea vel­jiäm­me ja sisa­riam­me Ukrai­nas­sa sekä aineel­li­ses­ti että rukouk­sin. Nuor­ten syr­jäy­ty­mi­seen voi­daan puut­tua jo var­hain, kun van­hem­mat, kou­lu sekä nuo­ri­so­työn ammat­ti­lai­set kuun­te­le­vat hei­tä ja työs­ken­te­le­vät yhdes­sä hei­dän kanssaan.

Mitä taas tulee kan­sam­me sisäi­seen jakau­tu­mi­seen ja epä­var­muu­teen maa­il­man tur­val­li­suus­ti­lan­tees­ta, läh­tee muu­tos aina yksit­täi­sis­tä ihmi­sis­tä, sinus­ta ja minus­ta. Kun­nioi­ta kaik­kia ihmi­siä, ja koh­te­le lähim­mäis­tä­si niin kuin haluai­sit itseä­si koh­del­ta­van. Kaik­kia lähim­mäi­siä­si, ei vain nii­tä, joi­ta rakastat.

Moni meis­tä sai myös huo­kais­ta hel­po­tuk­ses­ta vii­me viikolla,maamme lii­tyt­tyä 4.4.2023 puo­lus­tus­liit­to Naton jäse­nek­si. Moni on saat­ta­nut poh­tia, onko kris­ti­tyil­lä oikeus iloi­ta täs­tä, soti­laal­li­seen liit­toon liit­ty­mi­ses­tä. Mie­les­tä­ni on, kysees­sä on kui­ten­kin nime­no­maan puo­lus­tus­liit­to, joka ei vel­voi­ta mei­tä hyök­kää­mään ketään vas­taan. Tur­haan ei esi­val­ta miek­kaa kan­na, niin kuin apos­to­li Paa­va­li sanoo. Ja toi­saal­ta, jos pahin tapah­tui­si, ja pää­tyi­sim­me jona­kin päi­vä­nä jäl­leen kes­kel­le sodan kuri­mus­ta, anta­vat Jee­suk­sen sanat meil­le loh­tua tähän­kin etäi­seen mahdollisuuteen:

Minun käs­ky­ni on tämä: rakas­ta­kaa toi­sian­ne, niin kuin minä olen rakas­ta­nut tei­tä. Suu­rem­paa rak­kaut­ta ei kukaan voi osoit­taa, kuin että antaa hen­ken­sä ystä­vien­sä puo­les­ta (Joh. 15: 12–13).

Luo­tan ja uskon kui­ten­kin vah­vas­ti, että kaik­ki kään­tyy vie­lä par­hain päin; Kan­sam­me ei sei­so enää kos­kaan yksin, tal­vi kään­tyy aina lopul­ta kevääk­si. Samoin kuin Her­ram­me Jee­suk­sen Kris­tuk­sen kär­si­mys­tie joh­taa aina lopul­ta pää­siäi­sen iloon. Paa­va­lia siteeraten:

Tehän tie­dät­te, mikä het­ki on käsil­lä. Tei­dän on aika herä­tä unes­ta, sil­lä pelas­tus on nyt mei­tä lähem­pä­nä kuin sil­loin, kun meis­tä tuli usko­via. Yö on kulu­nut pit­käl­le, päi­vä jo saras­taa. Hylät­kääm­me siis pimey­den teot ja varus­tau­tu­kaam­me valon asein (Room. 13: 11–12).

Her­ram­me Jee­suk­sen Kris­tuk­sen armo olkoon mei­dän kaik­kien kanssa.

Jus­si Rin­ta-Joup­pi, seu­ra­kun­ta­pas­to­ri, Hau­ki­pu­taan seurakunta