Har­taus: Usko ja epä­us­ko – saman mat­kan kak­si puolta

San­na Mäenpää.

Ensi sun­nun­tai­na ”Usko ja epä­us­ko” on kirk­ko­vuo­den aihee­na. Usko ja epä­us­ko tais­te­le­vat jokai­sen kris­ti­tyn sydä­mes­sä. Mei­dän jokai­sen elä­mäs­sä on toi­si­naan het­kiä, jol­loin usko tun­tuu sel­keäl­tä, vah­val­ta ja kan­ta­val­ta. Sil­loin luot­ta­mus Juma­laan on kuin vakaa kal­lio, jol­la astel­la turvallisesti.

On myös aiko­ja, jol­loin on hämä­räm­pää ja epä­var­muus hii­pii sisim­pään. Mut­ta ehkä juu­ri sil­loin, kun epäi­lem­me ja mie­tim­me asioi­ta, olem­me lähem­pä­nä Juma­laa, ja todel­lis­ta uskoa. Moni ajat­te­lee, että usko on var­muut­ta, sel­lais­ta hor­ju­ma­ton­ta luot­ta­mus­ta Juma­laan. Todel­li­suu­des­sa usko on usein tah­toa luot­taa, vaik­ka ei näe.

Raa­ma­tus­sa koh­taam­me ihmi­siä, jot­ka kamp­pai­li­vat juu­ri näi­den kysy­mys­ten kans­sa. Yksi heis­tä oli Jee­suk­sen ope­tus­lap­si Tuo­mas. Hän ei tah­to­nut uskoa ylös­nouse­muk­seen, ennen kuin sai näh­dä ja kos­ket­taa itse. Jee­sus ei tor­ju­nut Tuo­mas­ta vaan astui hänen epäi­lyn­sä kes­kel­le ja sanoi: ”Älä ole epä­us­koi­nen, vaan usko.” (Joh.20:27)

Raa­ma­tus­sa ker­ro­taan mie­hes­tä, joka tuli poi­kan­sa kans­sa Jee­suk­sen luo. Jee­sus sanoi hänel­le: ”Kaik­ki on mah­dol­lis­ta sil­le, joka uskoo.” Sil­loin pojan isä heti huusi: ”Minä uskon! Auta minua epä­us­kos­sa­ni!” (Mark.9:23–24) Näis­sä sanois­sa on jota­kin hyvin inhi­mil­lis­tä. Ne ovat rehel­li­sen ihmi­sen rukous. Jee­sus ei tor­ju­nut hän­tä, vaan vas­ta­si hänen pyyn­töön­sä. Juma­la ei vaa­di täy­del­lis­tä uskoa, vaan sydä­men, joka suun­tau­tuu Hän­tä kohti.

Epä­us­ko ei ole uskon vas­ta­koh­ta sii­nä mie­les­sä, että se pois­tai­si uskon. Se on usein uskon vie­rel­lä kul­ke­va var­jo, joka pal­jas­taa kuin­ka pal­jon kai­paam­me var­muut­ta ja tur­vaa. Juma­la ei pel­kää mei­dän epäi­lyk­siäm­me. Hän kut­suu mei­tä juu­ri sel­lai­si­na kuin olem­me – myös kes­ke­ne­räi­si­nä, kysy­vi­nä ja horjuvina.

Usko ei siis ole täy­del­lis­tä var­muut­ta, vaan luot­ta­mus­ta, joka suos­tuu nojaa­maan Juma­laan, vaik­ka kaik­ki ei oli­si sel­vää. Pie­ni uskon sie­men riit­tää, sil­lä sen voi­ma ei ole meis­sä, vaan Jumalassa.

”Vaik­ka minä kul­ki­sin pimeäs­sä laak­sos­sa, en pel­käi­si mitään pahaa, sil­lä Sinä olet minun kans­sa­ni.” (Ps.23:4) Kii­tos, Juma­la, sii­tä että tun­net mei­dät. Sinä tie­dät, miten usein hor­jum­me epäi­lyk­sis­sä. Auta mei­tä luot­ta­maan Sinuun, vaik­ka emme näe kaik­kea. Vah­vis­ta uskoam­me ja tee meis­tä toi­von kan­ta­jia. Aamen.

San­na Mäen­pää, dia­ko­ni, Iin seurakunta/Kuivaniemen kappeliseurakunta