Har­taus: Todis­ta­maan kutsuttu

Kat­ri Tuomiharju.

Olet­ko käy­nyt jos­kus kalas­sa? Mil­tä tun­tuu, kun on sit­keäs­ti kalas­ta­nut tun­te­ja ilman tulos­ta? Tyh­jin käsin kotiin palan­neen olo on mah­ta­nut olla mel­ko turhautunut.

Entä mil­tä tun­tuu­kaan, kun pit­kän ja sit­keän yri­tyk­sen jäl­keen kala lopul­ta syö? Sii­nä ei ole ilol­la pite­le­mis­tä, kun kalas­ta­ja vii­mein­kin saa pöy­tään­sä kun­non kalaa.

Aika saman­lai­set ovat tun­nel­mat seu­ra­kun­ta­työs­sä, kun koh­taam­me ihmi­siä arjen kes­kel­lä. Tar­joam­me elä­män­lei­pää, mut­ta usein sii­tä halu­taan ottaa vain pääl­li­set. Pet­ty­mys on suu­ri. Ihmi­nen ottaa sen osan, mikä tyy­dyt­tää maal­li­sen nälän, mut­ta tai­vaal­li­sen lei­vän näl­kää he eivät tunne.

Voi sitä päi­vää, kun ihmi­nen onkin val­mis nöyr­ty­mään, rukoi­le­maan apua Juma­lal­ta ja tur­vau­tu­maan hädäs­sään Jee­suk­seen. Voi sitä onnea, kun ihmi­nen on val­mis tart­tu­maan lei­pään, joka ravit­see sisäl­tä­päin ja kan­taa koko lop­pue­lä­män. Se voi olla kään­teen­te­ke­vä hetki.

Sano­taan, että lähe­tys ja dia­ko­nia kul­ke­vat käsi kädes­sä. Sii­tä ker­too meil­le evan­ke­liu­mi­teks­ti, jos­sa Jee­sus ilmes­tyy jär­ven ran­nal­le ope­tus­las­ten epä­toi­voi­ses­ti kalas­taes­sa jär­vel­lä. Ope­tus­lap­set oli­vat kalas­ta­neet läpi yön saa­liit­ta. Jee­sus kehot­taa hei­tä heit­tä­mään ver­kon toi­sel­le puo­lel­le venet­tä. Ope­tus­lap­set tot­te­le­vat epä­us­koi­si­na käs­kyä ja lopul­ta hei­dän verk­kon­sa on ääri­ään myö­ten täyn­nä kaloja.

Jee­sus näki, että ope­tus­lap­set oli­vat näl­käi­siä ja epä­toi­voi­sia ja halusi tyy­dyt­tää ope­tus­las­ten­sa nälän. Poh­jim­mil­taan hän halusi kui­ten­kin roh­kais­ta ja lisä­tä hei­dän usko­aan ja toi­vo­aan tule­vas­ta. Tätä seu­ra­kun­ta­työs­sä teem­me päivittäin.

Jee­sus roh­kai­si ope­tus­lap­si­aan läh­te­mään ihmis­ten kalas­ta­jik­si. Sii­hen kut­suun olem­me jokai­nen seu­ra­kun­nan työn­te­ki­jä, mut­ta myös vapaa­eh­toi­set, vas­tan­neet. Olem­me jokai­nen pai­kal­lam­me kut­su­mas­sa ihmi­siä elä­män lei­vän ääreen. Jos­kus kon­kreet­ti­nen lei­pä voi­kin olla reit­ti sel­lai­sen ihmi­sen sydä­meen, joka etsii hädäs­sään elä­mäl­leen syvem­pää tarkoitusta.

Vapah­ta­jam­me nousi kol­man­te­na päi­vä­nä kuol­leis­ta. Hän on ylös­nous­sut Vapah­ta­ja, joka kuo­li, jot­ta me sai­sim­me elää! Anta­mal­la omas­tam­me, todis­tam­me samal­la Kris­tuk­sen rak­kau­des­ta. Ei Jee­sus­kaan jät­tä­nyt ope­tus­lap­si­aan nälis­sään epä­toi­von kes­kel­le, vaan hän ravit­si hei­dät, jot­ta heil­lä oli­si uskoa vie­dä eteen­päin sano­maa ylös­nous­sees­ta Vapahtajasta.

Me saam­me jokai­nen todis­taa elä­väs­tä Vapah­ta­jas­ta, kun ojen­nam­me aut­ta­van kätem­me apua tar­vit­se­val­le. Ei tar­vit­se olla dia­ko­nia­työn­te­ki­jä tai vapaa­eh­toi­nen aut­taak­seen tois­ta. Lähim­mäi­syys on mitä par­hain­ta todis­tus­ta elä­väs­tä Juma­las­ta. Sii­hen mei­dät on kris­tit­tyi­nä kaik­ki kutsuttu.

Kat­ri Tuo­mi­har­ju, dia­ko­nia­työn­te­ki­jä, Kii­min­gin seurakunta