Har­taus: Kiitollisuus

Ran­ta­poh­ja Toimitus

Kolum­nit

On vähän epä­kii­tol­lis­ta puhua tai kir­joit­taa mei­dän aika­nam­me kii­tol­li­suu­des­ta. Eikö meil­lä ole sel­lai­nen ymmär­rys, että kii­tol­li­suus ja tyy­ty­väi­syys mer­kit­see ”pysäh­ty­nei­syy­den aikaa”. Mikään ei kehi­ty, jos vain kii­tol­li­se­na tyy­dy­te­tään sii­hen, mitä jo on.

Kiit­tä­mät­tö­myys ja tyy­ty­mät­tö­myys aja­vat mei­tä parem­piin tulok­siin ja saa­vu­tuk­siin. Vai onko sit­ten­kään niin. Eikö juu­ri kiit­tä­mät­tö­myys ja tyy­ty­mät­tö­myys tee mei­dän elä­mäs­tä surul­lis­ta ja ikä­vää. Kaik­ki näyt­tää ole­van aina niin huo­nos­ti. Voi­si­ko kii­tol­li­suus sit­ten­kin olla voi­ma­va­ra, joka vapaut­taa mei­dät toi­mi­maan ja elä­mään iloi­sin ja vapain mielin.

Kir­kois­sa puhut­tiin vii­me sun­nun­tai­na kii­tol­li­suu­des­ta. Raa­ma­tun mukaan kii­tol­li­suus ei niin­kään nouse sii­tä, mitä meil­lä, tai mitä me olem­me saa­vut­ta­neet. Kii­tol­li­suus on kii­tos­ta elä­män lah­jas­ta. Emme ole syn­tyes­säm­me tän­ne mitään tuo­neet ja emme tääl­tä läh­ties­säm­me vie muka­nam­me. Joten kaik­ki mitä tääl­lä saam­me, on lah­jaa. Sik­si kii­täm­me joka tilas­sa. Vai­kei­na­kin aikoi­na saam­me luot­taa Juma­lan huo­len­pi­toon. Syn­ti­si­nä ja lan­gen­nei­na saam­me etsiä ja löy­tää Juma­lan armon ja anteek­sian­ta­muk­sen ja sii­tä eri­tyi­ses­ti saam­me kiittää.

Kii­tol­lis­ta syk­syä toi­vot­taen, Tapa­ni Ruot­sa­lai­nen, Iin kirkkoherra