Har­taus: Itsen­sä tutkimisesta

Kai­ja Luukkonen.

Oli taval­li­nen lau­an­tai päi­vä ja nur­mi­kon leik­kuu, jon­ka teh­tä­vän sai mei­dän nuo­ri. Mut­ta, hän­pä ei ollut­kaan kiin­nos­tu­nut läh­te­mään työn­te­koon, vaan sitä­kin enem­män tuli mon­ta eri­lais­ta syy­tä olla mene­mät­tä, kuten opis­ke­lu, väsy­mys, kave­rei­den tapaa­mi­nen jne.

Täs­sä­pä oli­kin oiva esi­merk­ki itsen­sä tut­ki­mi­ses­ta, miten minä van­hem­pa­na suh­tau­dun nuo­ren teke­mään pää­tök­seen. Annan­ko perik­si, kos­ka en jak­sa väi­tel­lä asias­ta, sil­lä sii­hen tuh­rau­tuu aikaa ja hel­pom­pi on heti itse käy­dä hoi­ta­mas­sa hom­ma vai sitou­dun­ko tiu­kas­ti pää­tök­see­ni, jot­ta nuo­ri oppi­si otta­maan vas­tuu­ta eri­lai­sis­ta koti­töis­tä pär­jä­täk­seen myö­hem­min elämässä.

Vii­me sun­nun­tain evan­ke­liu­mi teks­tin aihee­na oli itsen­sä tut­ki­mi­nen. Luu­len­pa, että jou­dum­me päi­vit­täin eri­lai­siin tilan­tei­siin, jois­sa jou­dum­me pun­nit­se­maan asioi­den tär­keys­jär­jes­tys­tä oman hyvin­voin­nin kan­nal­ta. Itsen­sä tut­ki­mi­seen liit­tyy eri­lai­sia tun­ne­ti­lo­ja, esi­mer­kik­si syyl­li­syys, häpeä, oma­tun­to, ilo, rak­kaus, jot­ka ovat meil­le ihan luon­nol­li­sia asioi­ta ja var­sin­kin, kun saman päi­vän aika­na voi tapah­tua mon­ta eri­lais­ta tilan­net­ta, jot­ka vaa­ti­vat syväl­li­siä­kin poh­din­to­ja oman itsen­sä kanssa.

Haluam­me­ko vält­tä­mät­tä teh­dä sisäis­tä mat­kaa omaan minuu­teen, joka haas­taa mei­dät itsen­sä tut­ki­mi­sen läh­teel­le, joka voi olla kivu­lias mat­ka men­nei­syy­teen, kau­as­kin men­nei­syy­teen vai haluam­me­ko unoh­taa kai­ken ja elää nyky­ajas­sa, täs­sä ja nyt. Mikä ettei, jos olet elä­mää­si tyy­ty­väi­nen ja sinul­la ei ole tar­vet­ta uudis­tua, poh­tia elä­män merkityksellisyyttä.

Itse jou­duin aikoi­na­ni suo­ras­taan mara­to­nin­pi­tui­sel­le itsen­sä tut­ki­mi­sen äärel­le, kun annoin elä­mä­ni Jee­suk­sel­le, eli minus­ta tuli niin sanot­tu hih­hu­li, aivan outo ihmi­nen, joka käy eri­lai­sis­sa kris­til­li­sis­sä tapah­tu­mis­sa ja puhuu aina vaan Her­ras­ta vir­siä lau­laen ja hal­le­lu­jaa sanaa tuh­lai­le­vas­ti käyt­täen. Sii­nä­pä sitä sit­ten oltiin­kin Juma­lan edes­sä nöy­rä­nä, mut­ta ute­li­aa­na, poh­dis­kel­len, kuka on tämä suu­ri Kunin­gas ja mil­lai­set odo­tuk­set Hänel­lä on minua kohtaan.

Sisäl­lä­ni alkoi val­ta­va myl­ler­rys ja poh­dis­ke­lu sii­tä, kuin­ka lähei­sek­si ystä­väk­si Jee­suk­sen haluan. Onko Hän lähel­lä­ni sil­loin, kun olen pelois­sa­ni ja tar­vit­sen apua. Vai onko Hän hyvä kirk­ko­ka­ve­ri tai todel­la tär­keä vie­ras suu­ri­na juh­la­py­hi­nä, kuten jou­lu­na ja pääsiäisenä.

Niin, olin aivan sekai­sin suur­ten kysy­mys­ten äärel­lä, kun­nes pik­ku­hil­jaa aloin ymmär­tä­mään, että jos suh­de on ainoas­taan yksi­puo­li­nen, se kuih­tuu, sitä ei ole enää ole­mas­sa. Kuten mikä tahan­sa suh­de, olkoon­pa kyse sit­ten pari­suh­tees­ta, van­hem­muu­des­ta, ystä­vyy­des­tä. Kump­pa­nuu­teen tar­vi­taan aina kak­si tai useam­pi hen­ki­lö, jot­ka ovat vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­li­ses­sa yhtey­des­sä kes­ke­nään. Tämä oli minul­le val­ta­va edis­ty­sas­kel Juma­lan tun­te­mi­seen. Niin­pä aloin sään­nöl­li­ses­ti luke­maan Raa­mat­tua, rukoi­le­maan, käy­mään kir­kos­sa ja muis­sa hen­gel­li­sis­sä tapah­tu­mis­sa ja ajan kulues­sa huo­ma­sin­kin, että Jee­suk­ses­ta oli­kin tul­lut kai­kis­ta lähei­sin ja tär­kein ystäväni.

En tänä­kään päi­vä­nä voi ymmär­tää sitä, että olen niin tär­keä Jee­suk­sel­le, että Hän on kan­ta­nut kaik­ki minun syn­ti­ni ris­til­le ja kuol­lut minun puo­les­ta­ni ris­til­lä. Se on niin val­ta­vaa ystä­vyyt­tä, toi­sen huo­mioi­mis­ta suu­rel­la sydä­mel­lä, että olen edel­leen halu­kas jat­ka­maan tätä mara­ton mat­kaa, mut­ta en yksin vaan yhdes­sä Jee­suk­sen kans­sa. Bonuk­se­na armo ja toivo.

Kai­ja Luuk­ko­nen, Kii­min­gin seu­ra­kun­nan lastenohjaaja