Vaik­ka eril­lis­rau­haan Neu­vos­to­lii­ton kans­sa oli pääs­ty, ja ase­le­po alkoi syys­kuun alus­sa 1944, rie­hui kah­dek­san­kym­men­tä vuot­ta sit­ten Poh­jois-Suo­mes­sa vie­lä Lapin sota, Neu­vos­to­lii­ton val­von­ta­ko­mis­sion edel­lyt­tä­mä sak­sa­lais­ten aja­mi­nen pois Suo­men maaperältä.

Alek­sis Kiveä (1834–1872) pide­tään, voi sanoa yksi­mie­li­ses­ti, Suo­men kan­sal­lis­kir­jai­li­ja­na. Tämä ase­ma perus­tuu eri­tyi­ses­ti hänen romaa­niin­sa Seit­se­män vel­jes­tä, jota sano­taan Suo­men kan­sal­lis­ro­maa­nik­si. Kivi oli kir­jai­li­ja­na ura­nuur­ta­ja, suo­ma­lai­sel­la kau­no­kir­jal­li­suu­del­la ei ennen hän­tä ollut juu­ri­kaan perin­tei­tä. Niin­pä Seit­se­män vel­jes­tä aloit­ti suo­ma­lai­sen romaa­nin his­to­rian, ja hänen näy­tel­män­sä, kirk­kaim­pa­na Num­mi­suu­ta­rit, loi­vat perus­tan suo­ma­lai­sel­le näytelmäkirjallisuudelle. 

Ran­ta­poh­jas­ta 6.4.1978: Mies ker­toi­lee lää­kä­ril­le: – Voi­si­ko toh­to­ri antaa vas­taus­ta pul­maa­ni. Minus­ta kun tun­tuu, että olen hevo­nen. – No, onko kau­an­kin sil­tä tun­tu­nut? kysyy lää­kä­ri. – Var­sas­ta asti tie­ten­kin, vas­taa poti­las. A.M. Haukipudas