Kou­lu­maa­il­ma on ollut mur­rok­ses­sa vii­me vuo­det. Ope­tus­suun­ni­tel­mia on uudis­tet­tu tii­vii­seen tah­tiin. Herää kui­ten­kin kysy­mys, ovat­ko uudis­ta­jat olleet ajan tasal­la – vai ajas­taan edel­lä tai jäl­jes­sä. Ilmiö­poh­jai­nen oppi­mi­nen ja avoi­met oppi­mi­sym­pä­ris­töt ”sei­nät­tö­mi­ne” suur­kou­lui­neen sopi­vat oma­toi­mi­sel­le, kes­kit­ty­mis­ky­kyi­sel­le ja oppi­mis­ha­lui­sel­le lap­sel­le ja nuo­rel­le. Val­tao­sa oppi­lais­ta onkin näi­tä ihan­ne­ta­pauk­sia, mut­ta yhä suu­rem­pi vähem­mis­tö ei ole. Onko siis uudis­ta­jien mie­les­sä ollut enti­nen kilt­ti ja tot­te­le­vai­nen hymy­poi­ka tai ‑tyt­tö, vai tule­vai­suu­den mul­ti­tas­kaa­va ylisuorittaja-superihminen.

Venä­jän arvaa­mat­to­muus ja sen joh­don kar­mea dik­ta­tuu­ri ovat tämän päi­vän huo­len- ja puhee­nai­hei­ta kaik­kial­la maa­il­mas­sa. Yri­tän taus­toit­taa nii­tä kir­ja­tie­doil­la ja omil­la koke­muk­sil­la­ni Venä­jäs­tä 1940-luvul­ta lähtien.