Har­taus: Hil­jai­suu­den lah­ja kesässä

Kesä tuo muka­naan valoa, väl­jyyt­tä ja usein myös kai­va­tun loman. Arjen ryt­mi keve­nee, ja monel­la on mah­dol­li­suus hen­gäh­tää. Sil­ti sisäi­nen levot­to­muus ei aina jää lomal­le. Aja­tuk­set kul­ke­vat muka­na, ja mie­li voi pysyä kii­rei­se­nä, vaik­ka ympä­ril­lä oli­si rauha.

Psal­mis­sa sanotaan:

“Juma­lan edes­sä mie­le­ni hil­je­nee, hän antaa minul­le avun.” (Ps. 62)

Kesä kut­suu hil­jai­suu­teen eri­tyi­sel­lä taval­la. Luon­nos­sa kul­kies­sa tai veden äärel­lä istues­sa voi huo­ma­ta, kuin­ka kaik­ki ympä­ril­lä rau­hoit­tuu. Tuu­len humi­na, lin­tu­jen lau­lu ja veden lii­ke kut­su­vat pysäh­ty­mään. Sii­nä het­kes­sä voi aavis­taa, ettei ole yksin – Juma­la on läsnä.

Hil­jai­suus ei ole tyh­jyyt­tä, vaan tilaa koh­da­ta. Juma­lan edes­sä ei tar­vit­se suo­rit­taa eikä selit­tää. Riit­tää, että olem­me. Saam­me tuo­da muka­nam­me kai­ken: ilon, kii­tol­li­suu­den, mut­ta myös huo­len ja väsymyksen.

Jee­sus sanoo:

“Tul­kaa minun luok­se­ni, kaik­ki te työn ja kuor­mien uuvut­ta­mat. Minä annan teil­le levon.” (Matt. 11:28)

Nämä sanat sopi­vat eri­tyi­ses­ti kesään. Lepo ei ole vain teke­mät­tö­myyt­tä, vaan sitä, että saa jät­tää kuor­man­sa het­kek­si pois. Juma­lan läs­nä­olos­sa lepo voi olla hil­jais­ta rau­haa, tun­net­ta sii­tä, että kaik­ki ei ole omien voi­mien varassa.

Loma voi olla myös hen­gel­li­sen levon aikaa. Ei suur­ten pää­tös­ten kaut­ta, vaan pie­nis­sä het­kis­sä: aamu­kah­vin äärel­lä, ilta­kä­ve­lyl­lä, kir­kos­sa tai mökin por­tail­la. Siel­lä, mis­sä mie­li hil­je­nee, Juma­lan apu saa tilaa tul­la lähelle.

Kai­kil­le kesä ei ole help­po. Se voi tuo­da muka­naan yksi­näi­syyt­tä tai kai­puu­ta. Sil­loin­kin nämä lupauk­set kan­ta­vat: Juma­lan edes­sä saam­me olla myös levot­to­mia ja väsy­nei­tä. Mei­dät kut­su­taan levol­li­seen yhtey­teen hänen kanssaan.

Ehkä tänä kesä­nä voi­sim­me antaa itsel­lem­me luvan pysäh­tyä. Ei vain lepää­mään, vaan ole­maan – hil­jai­suu­des­sa, jos­sa Juma­la jo odottaa.

”Hil­jai­suu­des­sa sinä olet,

ei vaa­di sano­ja, ei ääntä.

Vain tuu­len kevyt kosketus

ja sydä­men rau­kea kääntö.

Las­ken pois sen, mitä kannoin,

het­kek­si annan olla.

Sinun lähel­lä­si huomaan:

ei tar­vit­se jak­saa yksin.

Ja sii­nä, aivan tavallisessa,

kesä illan levossa,

apusi hil­jaa tavoittaa –

kuin valo sydämessä”

Dia­ko­ni Eli­na Volotinen

Iin seu­ra­kun­ta