Sen täytyi olla kevättä 1985, vapun ja opiskelijajuhlien aikaa. Oululaisen opiskelija-asuntolan yhteiskeittiössä oli mustavalkotelevisio. Siitä katselimme seinänaapurin kanssa Suomen otteita jääkiekon maailmanmestaruuskisoissa.
Jostain keittiön ovelle ilmaantui puoli
tuttu ikiteekkari ilkosillaan. Hän oli mennyt suihkuun, ja asunnon haltija oli lähtenyt ilmeisesti kauppaan ja unohtanut, että yövieras oli mennyt pesulle. Teekkari pyysi pyyhettä lainaan, kävin hakemassa. Hän kuivaili itseään, kiersi pyyhkeen ympärilleen ja istui kanssamme katsomaan ottelua: “Paljonko peli on?” Jääkiekon seuraaminen ja fanittaminen ei olekaan suomalaisille pukeutumiskysymys, mutta eettinen kysymys se voi olla.
Neuvostoliitto kävi Afganistanissa hyökkäyssotaa vuosina 1979–1989, mutta ilmeisesti se ei silloin haitannut kansainvälisiä jääkiekkopiirejä, vaan punakone oli mukana kansainvälisissä jääkiekkoturnauksissa. Onneksi ajat ovat muuttuneet. Maallikon on vaikea ymmärtää, miten raakaa, siviileihin kohdistuvaa hyökkäyssotaa Ukrainassa käyvä Venäjä voitaisiin hyväksyä mukaan jääkiekon MM-kisoihin.
Urheilun kansainvälinen vetoomustuomioistuin kuitenkin linjasi viime viikolla, että Venäjä on päästettävä osallistumaan kansainväliseen jääkiekkotoimintaan. Haiskahtaa politiikalta, mutta saattaa toki olla pelkkää juridiikkaa. Toinen sotaa tänä vuonna käynyt jääkiekkomaahan muuten on Yhdysvallat.
Hyvä, että Suomen jääkiekkoliitto on linjannut, että Suomi ei pelaa Venäjää vastaan niin kauan kuin Venäjä hyökkää Ukrainassa. Boikotille haetaan myös laajempaa rintamaa. Oikein.
Jos Venäjä päätyy mukaan jääkiekon MM-kisoihin, aika moni meistä taitaa jättää kisat katsomatta. Kansainväliselle jääkiekkoliitolle asiasta on kehittymässä myös taloudellinen kysymys. Mitäpä jos sponsorit lähtevät Venäjän osallistumisen takia.