Jos uni ei illalla ota tullakseen, nousen usein lukemaan yleisönosastoja ja tekstaripalstoja. Siellä kansa kertoo, mitä on mielenpäällä. Huolen ja valittamisen aiheet ovat usein hyvin arkipäiväisiä, miksikäs ei, elämme arkeamme, joka on lähellä meitä.
Viikonvaihteen Ilta-Sanomista pisti silmään myös talouspoliittinen huoli. Toimittaja Timo Haapala varoitti, ettei hänen kirjoitustaan kannata lukea, jos mielii säilyttää hyvän fiiliksen ja optimismin poliitikkojen kyvyistä hoitaa Suomen taloutta. Varoitus oli tietenkin mitä parhain koukutin ahmia artikkeli. Mainittakoon, että sukunimestä huolimatta kirjoittaja ei ole sukua meikäläiselle.
Suomea uhkaa kirjoittajan ja talousviisaiden mukaan joutuminen EU:n tarkkailuluokalle, ellemme saa polkaistua velkajarrua päälle. Velka kasvaa nopeammin kuin toivo talouskasvusta. Kuluttajien pitäisi rohkaistua ostamaan, mutta eipä rohkeus auta epävarmuuden jyllätessä. Syntyvyys ei nouse, väki ikääntyy, työttömyyluvut eivät kohene, maahanmuuttajat eivät kotoudu ja puolustustukseen tarvitaan lisämiljardeja sotaisan itänaapurin varalle. Julkisyhteisöjen menoissa bruttokansantuotteeseen olemme Ranskan jälkeen kakkostilalla, ja tällä kertaa hopea lienee häpeä.
Eduskunnassa yritetään sorvataan mallia, jolla velkaantuminen saataisiin kuriin yli hallituskausien. Samassa veneessä ollaan myös kunnissa. Oulussa puhutaan valtuustosopimuksesta, joka sitouttaisi päättäjiä toimimaan pitemmällä tähtäimellä yli puoluerajojen ja huolimatta siitä, mikä taho on vallankahvassa.
Yöuneni eivät menneet lopullisesti tälläkään kertaa. Sinisilmäisenä ummistin silmäni ja toivoin viisautta valtaapitäville käyttää yhteistä varallisuutta oikeudenmukaisesti. Maalaisjärki kuiski, että velkajarru on tarpeen, mutta tarvitaanko jossain vaiheessa myös käsijarrua? Onko jossain peräseinä sille, että talous voisi aina vaan kasvaa? Vaatimukset tuntuvat vain lisääntyvän, ja emme ole helposti valmiita luopumaan mistään saavutetusta.
auli.haapala(at)rantapohja.fi