Ossi Han­he­la 90 vuot­ta: Lap­suu­den jou­lu oli pelas­tet­tu, kun pake­tis­ta löy­tyi lyi­jy­ky­nä, pyy­he­ku­mi ja sini­kan­ti­nen vihko

90-vuo­tias Ossi Han­he­la oli neli­vuo­tias pojan­nas­sik­ka Hau­ki­pu­taan Joki­ky­läs­sä, kun tal­vi­so­ta syt­tyi vuon­na 1939. Isä oli tal­vi- ja jat­ko­so­das­sa rin­ta­mal­la kuten muut­kin kyn­nel­le kyke­ne­vät kylän mie­het. Kotien sekä tilo­jen arki jäi äitien ja nais­ten harteille.

– Muis­tan lap­suu­des­ta­ni erään sota-ajan jou­lun. Jou­lu­puk­ki onnek­si tuli sil­loin­kin, mut­ta hame pääl­lä, mikä herät­ti meis­sä lap­sis­sa kum­mas­tus­ta, Han­he­la muistelee.

Tuo jou­lu, kuten monet muut­kin, oli kui­ten­kin pelas­tet­tu, kun Ossin pake­tis­ta löy­tyi lyi­jy­ky­nä, pyy­he­ku­mi ja sini­kan­ti­nen vihko.

Ossi Han­he­la ker­too piir­rel­leen­sä lap­se­na pal­jon ja oppi­neen­sa luke­maan var­hain. Luku­har­ras­tus on säi­ly­nyt läpi elä­män: kir­ja on aina hyvä kave­ri. Myö­hem­min elä­mään tuli mukaan myös öljy­vä­ri­maa­laus ja jäse­nyys Hau­ki­pu­taan Taideyhdistyksessä.

Kir­joit­ta­mis­har­ras­tus viri­si myö­hem­mäl­lä iäl­lä. Han­he­lan kir­joi­tuk­sia, Papan paki­noi­ta, on jul­kais­tu Ran­ta­poh­jas­sa jo pit­kään. Niis­sä hän palaa usein lap­suus- ja nuo­ruus­vuo­siin­sa, pei­la­ten muis­to­ja aika­kau­den ilmiöi­hin, kuvai­lee elä­män pie­niä ja suu­ria ilo­ja ja puut­tuu huo­liin­kin. Har­mais­ta­kin pil­vis­tä löy­tyy kui­ten­kin mones­ti hopea­reu­nus sekä toi­von pilkahduksia.

Ossi Han­he­lan lap­suus­ko­ti sijait­see Tent­tu­tien var­rel­la, muu­ta­man kilo­met­rin pääs­sä Ase­ma­ky­län rau­ta­tie­sil­lan koh­dal­ta Joki­ky­lään. Hän syn­tyi kol­men pojan vel­jes­sar­jan kes­kim­mäi­sek­si. Isä sel­vi­si sodis­ta, mut­ta meneh­tyi sydä­men pet­täes­sä vuon­na 1955, min­kä jäl­keen pie­ni koti­ti­la leh­mi­neen jäi äidin ja poi­kien vastuulle.

– Sodan rasi­tuk­sil­la saat­toi olla oma osuu­ten­sa isän ennen­ai­kai­seen menehtymiseen.

Ensim­mäi­sen laa­tik­ko­ka­me­ran­sa Ossi sai ylä­luo­kil­la. Fil­mien kehit­tä­mi­nen kuvik­si tapah­tui naa­pu­rei­den sau­nois­sa, jois­sa oli säh­kö­va­lot. Valo­ku­vaus säi­lyi har­ras­tuk­se­na vuo­si­kym­men­ten ajan, aina sii­hen saak­ka kun kän­nyk­kä­ka­me­rat ja digi­ku­vat val­ta­si­vat alan.

Tai­teel­li­suus on periy­ty­nyt myös jäl­ki­pol­vel­le. Han­he­lan lap­sis­ta Ans­si Han­he­la on tun­net­tu kuva­tai­tei­li­ja, ja tytär Sir­pa Han­he­la-Pert­tu­nen on kun­nos­tau­tu­nut valokuvaajana.

Toi­meen­tu­loa hank­ki­maan Ossi Han­he­la läh­ti jo 15-vuo­ti­aa­na. Ennen sota­vä­keä ja opin­to­ja ammat­ti­kou­lus­sa ja tek­nil­li­ses­sä kou­lus­sa hän ehti työs­ken­nel­lä useil­la raken­nus­työ­mail­la, kuten kir­kon­ky­län Kivi­kou­lul­la sekä Mar­tin­nie­men ja Pate­nie­men kou­luil­la. Tekun jäl­keen hän työs­ken­te­li eri aloil­la esi­mis­teh­tä­vis­sä mm. Oulus­sa, Kuusa­mos­sa ja Kuo­pios­sa ja vii­mei­set 10 vuot­ta Oulun Seu­dun Hen­gi­ty­syh­dis­tyk­sen toi­min­nan­joh­ta­ja­na. Lisäk­si hän toi­mi myös Hau­ki­pu­taan pai­kal­lis­osas­ton Sil­mu­toi­min­nan puheenjohtajana.

Elä­keiän koit­taes­sa Han­he­la oli äitin­sä omais­hoi­ta­ja­na kym­me­nen vuot­ta. Äiti kuo­li vuon­na 2001, ja vuot­ta myö­hem­min meneh­tyi vai­mo ja las­ten äiti.

Muu­ta­mien vuo­sien kulut­tua koh­ta­lo joh­dat­ti Ossi Han­he­lan rin­nal­le elä­män­kump­pa­nik­si ja avio­puo­li­sok­si Anne­li Här­kö­sen, jon­ka kans­sa he ovat kul­ke­neet yhteis­tä tai­val­ta jo pari­kym­men­tä vuot­ta. Paris­kun­ta asui Han­he­lan koti­pai­kal­la Joki­ky­läs­sä, mut­ta muut­ti­vat 15 vuot­ta sit­ten Oulun Myl­ly­ojal­le Anne­lin luh­ti­ta­loa­sun­toon, joka oli ollut vuokralla.

Var­sin­kin alkuai­koi­na paris­kun­nan har­ras­tuk­siin kuu­lui mat­kai­lua, ja lii­kun­nas­ta he pyr­ki­vät pitä­mään edel­leen huol­ta kun­non yllä­pi­tä­mi­sek­si. Senio­ri­kort­ti kun­to­sa­lil­le ja kotiin han­kit­tu kun­to­pyö­rä kan­nus­ta­vat liik­ku­maan myös talviaikaan.

Ystä­vät ja har­ras­tuk­set ovat elä­män suola

Ossi Han­he­la arve­lee, että 90-vuo­ti­aak­si ehti­mi­sen salai­suus saat­taa löy­tyä hänen elä­män­mit­tai­sis­ta lii­kun­ta­har­ras­tuk­sis­ta. Ulko­lei­kit ja urhei­lu oli­vat hänen ikä­luok­kan­sa lap­sil­le ja nuo­ril­le lähes pää­asial­li­sia ajan­viet­tei­tä. Niis­sä edel­ly­tet­tiin myös oma­toi­mi­suut­ta. Jäm­sän suvan­toon aurat­tiin luis­te­lu­paik­ka, jos­sa Ossi­kin sai kokeil­la ensi ker­taa itse teh­ty­jä sahan­la­vi­luis­ti­mia. Kii­min­ki­joel­la sou­del­tiin, ongit­tiin ja opit­tiin uimaan kaveriporukassa.

Kyläl­lä herän­neen len­to­pal­loin­nos­tuk­sen myö­tä pojat rai­va­si­vat luvan saa­tu­aan len­to­pal­lo­ken­tän Pik­ku­jäm­sän met­sään Tent­tu­tien var­rel­le, ja nuo­rem­mat kylän pojat raken­si­vat oman hyp­py­ri­mäen Kiviharjuun.

Ensim­mäi­sen, suu­ren vai­ku­tuk­sen teh­neen elo­ku­van, Alek­sis Kiven Minä elän, Ossi näki Ase­ma­ky­län elo­ku­va­teat­te­ri Vii­tal­la. Joki­ky­läs­sä Kal­le Jäm­sän pir­tis­sä kävi myös kier­tä­viä elo­ku­vien esit­tä­jiä. Sota-ajan vai­ku­tuk­ses­ta pojat intou­tui­vat teke­mään omia “tus­sa­rei­ta”, mut­ta ajan myö­tä har­ras­tus onnek­si unohtui.

Myö­hem­mäl­lä iäl­lä hiih­to ja juok­su säi­lyi­vät mie­lui­si­na lajei­na sekä osal­lis­tu­mi­nen Ter­va­hiih­toon ja Suo­mi-juok­suun. Jouk­kue­la­jeis­sa vie­hä­tys on sii­nä, että niis­sä lii­kun­ta yhdis­tyy yhdes­sä­oloon. Nykyi­sin har­ras­tuk­siin kuu­luu edel­leen kei­laus ker­ran vii­kos­sa ukko­po­ru­kan kanssa.

Ystä­vil­lä ja yhdes­sä teke­mi­sel­lä on suu­ri mer­ki­tys hyvin­voin­nil­le, Han­he­la on koke­nut. Hän halu­aa olla myös jaka­mas­sa hyvää, ja kuu­luu edel­leen rivi­jä­se­ne­nä Leijoniin.

– Jou­lun alla val­mis­tim­me LC Hau­ki­pu­taan väel­lä perin­teis­tä sinap­pia, jon­ka myyn­nin tuot­to ohja­taan hyväntekeväisyyteen.

– Ajo­kort­ti­ni on vas­ta uusit­tu, joten liik­keel­le pääsee!

90-vuo­tis­päi­vää vie­tet­tiin läheis­ten kes­ken vii­kon­lop­pu­na koto­na Myl­ly­ojal­la sekä Han­he­lan koti­pai­kal­la Joki­ky­läs­sä, joka on edel­leen kesä­paik­ka­na nuo­rem­man pol­ven halu­tes­sa säi­lyt­tää sen.

Syn­ty­mä­päi­vän­sä mer­keis­sä Ossi Han­he­la koko­si kir­joi­tuk­si­aan yksiin kan­siin muis­tok­si omil­le jäl­ki­pol­vil­le isäs­tä, papas­ta ja iso­pa­pas­ta. Muis­te­lu­kir­ja­sen kuvi­tuk­se­na on pojan maa­lauk­sia ja tyt­tä­ren valo­ku­via, ja val­tao­sa teks­teis­tä on aiem­min jul­kais­tu Rantapohjassa.

Alun­pe­rin hän ajat­te­li, että kir­joit­ta­mi­nen saa jää­dä tähän, mut­ta min­kä luon­nol­leen mah­taa. Uusia kir­joi­tuk­sia on jo syn­ty­nyt, ja ehkä nii­tä pääs­tään vie­lä luke­maan myös Ran­ta­poh­jan sivuilta.

– Kir­joit­ta­mi­nen on moti­voi­nut minua seu­raa­maan, miten ympä­ril­lä ole­va maa­il­ma mil­loin­kin makaa. Esi­mer­kik­si Venä­jän hyök­käys Ukrai­naan herät­ti omat lap­suus­muis­to­ni pelon ilma­pii­ris­tä, kun oma maam­me tais­te­li itsenäisyydestään.

– Muis­tan yhä sel­väs­ti uutis­ten­lu­ki­jan äänen, kun kokoon­nut­tiin iltai­sin Pik­ku­jäm­sän pirt­tiin kuun­te­le­maan vii­mei­sim­piä sota­uu­ti­sia. Siel­lä oli kylän ainoa radio. Nykyi­sen sotai­san maa­il­man­ti­lan­teen voi vain toi­voa kään­ty­vän parem­mak­si – ja että Suo­mi sel­vi­ää myllerryksessä.

Kir­joi­tuk­sil­laan hän on halun­nut tuo­da myös esil­le, ettei ikään­ty­mi­nen ole vält­tä­mät­tä este monen­lai­sil­le har­ras­tuk­sil­le. Pai­koil­leen ei pitäi­si jämäh­tää. Hän on kii­tol­li­nen sii­tä, että on saa­nut elää näin­kin van­hak­si, sil­lä hänel­lä on elä­mäs­sään omien sano­jen­sa mukaan jo erään­lai­nen jat­koai­ka meneillään.

Ossi ja Anne­li asu­vat onnel­li­si­na omas­sa kodis­saan, mut­ta ikäih­mis­ten näkö­kul­mas­ta jul­ki­nen kes­kus­te­lu ja ker­ro­tut koke­muk­set van­hus­ten­huol­los­ta herät­tä­vät huolta.

– Välil­lä tun­tuu, että van­huk­set ovat kuin hiek­kaa yhteis­kun­nan rat­tais­sa ja monel­la lop­pue­lä­män paik­ka on hukas­sa. Yksi­näi­syys, tur­vat­to­muus ja niis­tä kum­pua­vat pelot eivät sai­si kuu­lua van­huu­teen. Jokai­sel­le tuli­si voi­da tur­va­ta tur­val­li­nen asui­nym­pä­ris­tö sekä riit­tä­vä hoi­to ja huolenpito.