Muis­to­kir­joi­tus: Iha­na mies

Oli­sin halun­nut kir­joit­taa iloi­sen onnit­te­lu­pu­heen isäl­lem­me, sil­lä huo­men­na on hänen 70-vuo­tis­päi­vän­sä. Sen sijaan kir­joi­tan­kin hänen muistokirjoitustaan.

Lap­set muis­te­le­vat edes­men­nyt­tä Tero Pent­tiä, joka oli­si täyt­tä­nyt huo­men­na 70 vuotta.

Pap­pam­me oli Poh­jo­la-opis­ton talon­mies ja isä­ni lap­suu­den­ko­ti sijait­si komean raken­nuk­sen pää­dys­sä Hau­ki­pu­taan Ase­ma­ky­läl­lä. Mum­mu lei­poi kam­pa­ni­su­ja ja ompe­li isäl­le kau­nii­ta vaat­tei­ta. Tuk­ka lei­kat­tiin muo­din mukai­ses­ti pot­ta­mal­liin. Jos­sain vai­hees­sa muu­tet­tiin Tolp­pa­tör­mäl­le, peru­na­pel­lon ja suu­ren met­sän väliin. Lin­nut liver­si­vät pihan isos­sa koi­vus­sa, iso­ve­li ja ‑sis­ko hoi­va­si­vat hel­läs­ti. Tuol­ta lap­suu­des­ta isä­ni löy­si mon­ta kul­tais­ta ystä­vää, jot­ka nyt isän kuo­le­man jäl­keen huo­leh­ti­vat meistä.

Aikui­se­na isä aloit­ti opin­not OKL:ssä, mut­ta päät­ti sit­ten­kin opis­kel­la insi­nöö­rik­si. Työs­sään isä oli pidet­ty ja tai­ta­va, mut­ta tär­keim­mät saa­vu­tuk­set ansai­taan arkielämässä.

Isä oli aluk­si ei-mies. Hän kai luu­li, että aikui­sen kuu­luu olla ehdo­ton ja vaka­va. Sit­ten tapah­tui jotain, ja isäs­tä tuli “oma itsensä”.

Isä oli tur­val­li­nen, hyvä­sy­dä­mi­nen ja haus­ka höpöt­te­li­jä. Arki­set tapah­tu­mat isä ker­toi kieh­to­vi­na tari­noi­na, ja hän oli hyvä kuun­te­li­ja. Eikä löy­dy mon­ta tori­myy­jää tai ohi­kul­ki­jaa, jota isä ei oli­si jutut­ta­nut. Mei­tä lap­sia moi­nen sosi­aa­li­suus välil­lä nolot­ti, samoin isän työ­mat­koil­ta muka­naan tuo­ma tinkauskulttuuri.

Ladal­la isä ajoi jo toi­ses­sa pol­ves­sa. Lap­suu­den lem­pi­puu­hia oli­kin kur­vail­la isän kans­sa rau­ta­kaup­paan, sahal­le tai val­ta­vaa kaa­to­paik­kaa ihmet­te­le­mään. Isä oli tar­kan mar­kan mies, mut­ta aina­kin ker­ran vuo­des­sa ajoim­me kir­kon­ky­län gril­lil­le osta­maan ham­pu­ri­lai­set ja kah­den desin mai­to­töl­kit. Isä arvuut­te­li meil­tä auto­ra­dios­ta kuu­lu­vien lau­lu­jen esit­tä­jiä, folioon kää­rit­ty ham­pu­ri­lai­nen läm­mit­ti syliä. Täl­lai­set arki­set het­ket ovat kul­taa, niis­sä tun­tuu isän tur­val­li­nen läs­nä­olo. Isä kehui lah­jak­kaak­si, kan­nus­ti har­ras­tuk­sis­sa ja ripus­ti lap­sen­sa teke­mät kama­lim­mat­kin tai­de­teok­set sei­näl­le. Eläk­keel­le isä jäi onnek­si var­hain ja sai vie­lä kyp­säl­lä iäl­lä kokea koti-isyy­den ihmeet.

Isä oli käte­vä käsis­tään ja luo­va. Lap­suu­den­ko­tim­me Poruk­ka­tiel­lä on isän ja papan raken­ta­ma. Ja koi­ran­ko­pik­si isä raken­si tie­tys­ti läm­mi­te­tyn pie­nois­mal­lin kodis­tam­me. Hau­ki­pu­taan Hei­ton jal­ka­pal­lo­jouk­ku­eel­le isä suun­nit­te­li tyy­lik­käät verk­ka­ta­kit. Kai­ken tämän isä teki huo­lel­la ‑auto­tal­lis­sa jokai­sel­la työ­ka­lul­la oli oma paik­kan­sa ja asia­kir­joil­la nimi­koi­dut kan­sion­sa. “Asiat kan­nat­taa aina teh­dä niin hyvin kuin voi”, isä sanoi.

Isä oli urhei­lu­mie­hiä. Kös­si, jää­pal­lo, hiih­to, mies­joo­ga, jump­pa ja pyö­räi­ly ‑kaik­kea tuli har­ras­tet­tua. Isä oli myös inno­kas tans­si­ja ja karao­ke­lau­la­ja, vaik­ka emme kaik­ki olleet­kaan samaa miel­tä hänen tai­dois­taan. Jal­ka­pal­loa isä rakas­ti ja hän toi­mi myös poi­kien­sa val­men­nus­jou­kois­sa. Isä oli suu­ri Liver­pool-fani ja ver­hoi­li itsen­sä lisäk­si myös lap­sen­lap­sen­sa fanituotteisiin.

Kun me lap­set kas­voim­me aikui­sik­si, isän kans­sa puu­hat­tiin monen­lais­ta. Poi­kien­sa kans­sa isä kat­soi, pot­ki ja hen­git­ti jal­ka­pal­loa. Minun kans­sa­ni isä pyö­räi­li ympä­ri Hau­ki­pu­das­ta. Kävim­me Osik­sen pihal­la muis­te­le­mas­sa, kuin­ka noloa oli, kun isä toi Ladal­la dis­koon. Poh­jo­la-opis­ton pihal­la sur­tiin tuhou­tu­nut­ta lap­suu­den­ko­tia ja tut­kit­tiin tut­tu­ja nurk­kia. Keis­kas­sa kopu­tel­tiin entis­ten naa­pu­rei­den ovia ja rupa­tel­tiin muka­via. Kai­ken tämän puu­han lomas­sa isä jut­te­li mie­lel­lään elämästä.

Isä rakas­ti liki­sat­tu­nut­ta pul­laa, musa­vi­so­ja, hai­ta­ri­musiik­kia, hyvin hau­du­tet­tua puu­roa, luon­toa, hius­ten silit­tä­mis­tä, tek­ni­siä vem­pai­mia, suo­men­pys­ty­kor­via, ystä­vi­ään, las­ten­sa puo­li­soi­ta, vai­mo­aan ja itse teke­mien­sä has­su­jen onnit­te­lu­kort­tien lähet­tä­mis­tä tutuil­le. Tulen ikui­ses­ti muis­ta­maan, kuin­ka läm­pi­män rakas­ta­vas­ti isä kat­soi mei­tä sekä seit­se­mää las­ten­las­taan. Isän kuo­le­man jäl­keen löy­ty­neis­sä tuhan­sis­sa valo­ku­vis­sa vili­see rak­kai­den las­ten­las­ten kans­sa vie­tet­ty­jä arki­sia onnen hetkiä.

Isän mat­ka päät­tyi pyö­rä­ret­kel­lä met­sä­po­lul­le, kau­niin jäkä­lä­mät­tään kainaloon.

Onnek­si osa­sim­me sanoa toi­sil­lem­me “minä rakas­tan sinua”.

Isän­sä lapset,

Pip­sa, Kal­le ja Lasse