- Kinnunen kiittää hänelle seurakunnassa järjestetyistä kaksista juhlista. Toisen järjestivät Iin seurakunnan työntekijät, toisen juhlan alullepanija oli eläkkeellä oleva Kuivaniemen seurakunnan emäntä Helvi Ruotsalainen (kuvassa oikealla). Ruotsalaisen vieressä Raija Tyni, Pirjo Pakanen, Markku Kaikkonen ja Teija Onkalo, jotka hekin ovat Kinnusen entisiä työkavereita.
- Kinnusen eläkkeellejääntijuhlaa vietetiin Kuivaniemen seurakuntatalolla 15.10. Kinnusen vieressä hänen ystävänsä Aimo Mikkola.
- Matti Kinnusen nimi jää historiankirjoihin Kuivaniemen seurakunnan viimeisenä kirkkoherrana, jona hän toimi Iin ja Kuivaniemen kuntien ja seurakuntien yhdistymiseen saakka.
Kuivaniemen seurakunnan viimeinen kirkkoherra Matti Kinnunen on siirtynyt eläkkeelle Iin seurakunnan kappalaisen tehtävistä. Kappalaiseksi Kinnunen siirtyi Kuivaniemen ja Iin kuntien ja seurakuntien yhdistyessä vuoden 2007 alussa. Kuivaniemeläiset ovat kuitenkin sinnikkäästi puhutelleet häntä edelleen kirkkoherraksi.
– Liitoksen yhteydessä päätettiin, että isomman seurakunnan kirkkoherrasta, eli Tapani Ruotsalaisesta tulee kirkkoherra. Minä johdin aluetyötä ja jatkoin Kuivaniemen kappeliseurakunnan kappelineuvoston puheenjohtajana. Toimituksia minulla oli sekä Kuivaniemellä että Iissä. Viime vuosina olen toiminut myös kasvatuspappina.
Oulunsalosta lähtöisin olevan Kinnunen valmistui papiksi vuonna 1995. Sen jälkeen hän työskenteli ensin neljä vuotta Kemissä, sitten puolen vuoden sijaisuuden Turussa ammattioppilaitoksen pappina. Tuon jälkeen hän aloitti Iin seurakunnan kappalaisena, josta tuli valituksi Kuivaniemen kirkkoherraksi vuonna 2002.
– Aloittaessani kirkkoherrana ei yhdistyminen ollut tapetilla. Sen sijaan suunnittelimme Kuivaniemen kunnan kanssa kunnantalon ja seurakuntatalon yhteistä uudisrakennusta. Kävimme jo kyselemässä kirkkohallitukselta sille rahoitusta.
Mieluisimpiin toimituksiin Kinnusella on kuulunut kastetilaisuudet.
– Niissä on tavannut sukua ja oppinut tuntemaan ihmisiä. Myös lastenkirkot ja nuorten kanssa toimiminen ovat olleet mieluisia, sillä niissä näkyy lasten ilo ja aitous.
Kinnunen ei ole kokenut ikäviksi papin työhön kuuluvia raskaitakaan tilanteita.
– On osa papin työtä olla ihmisten rinnalla. Raskaissa tilanteissa oppii keskustelujen kautta hyvin tuntemaan ihmisiä. Joidenkin kanssa on tultu hyviksi ystäviksi.
Kinnunen on järjestänyt koko seurakunnan alueella koululaiskinkereitä, johon kuuluu kinkerinäytelmä. Pääroolissa on ollut itse Kinnunen. Hänet on toisinaan nähty myös muissa seurakunnan tilaisuuksissa näyttelijän tai imitaattorin rooleissa.
– Suomen täyttäessä sata vuotta meillä oli esitys, jossa tasavallan presidentit vaimoineen kävivät tuomassa tervehdyksen. Minä olin tuo presidentti. Luthterin 500-vuotisvuonna sivukylillä järjestetyissä Luther-illoissa vierailin paikalla Lutherina.
Esiintymishalu oli Kinnusella jo lapsena, kun hän esiintyi suvun juhlissa. Esiintyminen kuuluu myös papin ammattiin, johon Kinnunen päätti pyrkiä isänsä jalanjäljissä jo pienenä poikana.
Lähellä Kinnusen sydäntä on ollut myös veteraanityö, hän on ollut Kuivaniemen veteraanipappi. Kinnunen on myös laulanut kymmenen vuoden aikana Veteraanien iltahuudon useissa veteraanien hautajaisissa.
– Olen otettu, että veteraanit antoivat perheelleemme Suomen Sotaveteraaniliiton ansiomerkin. Perheemme esiintyi aina sotaveteraanien joulujuhlassa. Olen otettu myös siitä, että ensimmäinen kyseisen ansiomerkin saaja oli presidentti Mauno Koivisto, joka on lempihahmoni imitoidessani.
Papin työnkuva on muuttunut vuosien varrella. Kun Kinnunen aloitti Kuivaniemellä, asui perhe ensimmäisen vuoden pappilassa, jonka toisessa päässä on kirkkoherranvirasto.
– Papilla oli vielä silloin vain yksi vapaapäivä, maanantai. Kirkkoherranvirastosta saatettiin silti huutaa talon toiseen päähän, että tulla puhelimeen. Se oli sellaista maalaispapin elämää.
Nykyisin papillakin on enemmän vapaa-aikaa, mutta etenkin pienillä paikkakunnilla pappi on aina pappi. Monelle Kinnunen on ollut meidän Matti tai pappi-Matti, joka haluttiin vaikkapa vihkimään, oli tämä lomalla tai töissä.
Kinnunen toteaa, että hauskojakin tilanteita on sattunut. Yksi niistä on se, kun hän huomasi vihkiessään, että avioparille luovutettava vihkiraamattu unohtui sakastin pöydälle.
– Huomasin, että vihkiparia odotti ulkona hevoskärry. Juoksin vihkimisen jälkeen hakemaan raamatun ja ojensin sen pariskunnan tullessa kärryyn.
Kinnunen nauraa myös tilanteelle, jossa hän sanoi seurakunnan edessä sanat “olette tulleet jumalan kasvojen eteen”. Tuolloin pikkupoika kirkon penkissä sanoi, että ei tuo ole mikään jumala.
Viime vuosina ihmisten elämä on yksityistynyt. Suuria perhejuhlia ei enää järjestetä samalla tavalla kuin aiemmin.
– Alkuvuosinani Oijärvellä laitettiin muistotilaisuudessakin kulkumiehelle oma lautanen. Toisaalta toki pienissä tilaisuuksissa on se hyvä puoli, että tunnelma on yleensä hyvin kotoinen.
Viime vuosina papin työssä on alkanut näkyä myös ihmisten yksinäisyys. Hautajaisiin ei välttämättä riitä kantajia.
– Kirkon diakoniatyön pitää huomioida lisääntynyt yksinäisyys. Ystäväpalvelua onkin jo kehitetty.
Vaikka ajat ja tavat muuttuvat, papin keskeinen tehtävä ei muutu.
– Jumalan sana pysyy muuttumattomana. Papin keskeinen tehtävä on sanan julistaminen ja palvelijan työ. Minua on ilahduttanut kun seurakuntalaiset ovat kiitelleet, että saarnaan kuin viime vuosikymmenten julistavat kirkkoherrat. Se tuo heille tuttuutta ja turvallisuutta. On tärkeää, että pappi opettaa niin kuin uskoo, Kinnunen sanoo.
Eläkepäivillään Kinnunen suunnittelee käyttävänsä entistä enemmän aikaa laulujen tekemiseen ja kirjoittamiseen.
– Olen sanoittanut ja säveltänyt pari laulua, mutta nyt kiinnostaisi tehdä laulukirja, johon tulisi yksinlaulajalle sopivia lauluja elämän eri tilanteisiin.
Lähinnä päiväkirjatyylisiä pöytälaatikkokirjoituksia kirjoittanut Kinnunen haaveilee myös satujen kirjoittamisesta. Harrastusten rinnalla kulkee myös pappeus, joka jatkuu eläkkeelläkin.
– Voimavarojen mukaan aion tehdä toimituksia jatkossakin, sanoo nykyisin Haukiputaalla asuva Kinnunen.






