Mei­dän Mat­ti eläk­keel­le –Kui­va­nie­men vii­mei­nen kirkkoherra

Kui­va­nie­men seu­ra­kun­nan vii­mei­nen kirk­ko­her­ra Mat­ti Kin­nu­nen on siir­ty­nyt eläk­keel­le Iin seu­ra­kun­nan kap­pa­lai­sen teh­tä­vis­tä. Kap­pa­lai­sek­si Kin­nu­nen siir­tyi Kui­va­nie­men ja Iin kun­tien ja seu­ra­kun­tien yhdis­tyes­sä vuo­den 2007 alus­sa. Kui­va­nie­me­läi­set ovat kui­ten­kin sin­nik­kääs­ti puhu­tel­leet hän­tä edel­leen kirkkoherraksi.

– Lii­tok­sen yhtey­des­sä pää­tet­tiin, että isom­man seu­ra­kun­nan kirk­ko­her­ras­ta, eli Tapa­ni Ruot­sa­lai­ses­ta tulee kirk­ko­her­ra. Minä joh­din alue­työ­tä ja jat­koin Kui­va­nie­men kap­pe­li­seu­ra­kun­nan kap­pe­li­neu­vos­ton puheen­joh­ta­ja­na. Toi­mi­tuk­sia minul­la oli sekä Kui­va­nie­mel­lä että Iis­sä. Vii­me vuo­si­na olen toi­mi­nut myös kasvatuspappina.

Oulun­sa­los­ta läh­töi­sin ole­van Kin­nu­nen val­mis­tui papik­si vuon­na 1995. Sen jäl­keen hän työs­ken­te­li ensin nel­jä vuot­ta Kemis­sä, sit­ten puo­len vuo­den sijai­suu­den Turus­sa ammat­tiop­pi­lai­tok­sen pap­pi­na. Tuon jäl­keen hän aloit­ti Iin seu­ra­kun­nan kap­pa­lai­se­na, jos­ta tuli vali­tuk­si Kui­va­nie­men kirk­ko­her­rak­si vuon­na 2002.

– Aloit­taes­sa­ni kirk­ko­her­ra­na ei yhdis­ty­mi­nen ollut tape­til­la. Sen sijaan suun­nit­te­lim­me Kui­va­nie­men kun­nan kans­sa kun­nan­ta­lon ja seu­ra­kun­ta­ta­lon yhteis­tä uudis­ra­ken­nus­ta. Kävim­me jo kyse­le­mäs­sä kirk­ko­hal­li­tuk­sel­ta sil­le rahoitusta.

Mie­lui­sim­piin toi­mi­tuk­siin Kin­nusel­la on kuu­lu­nut kastetilaisuudet.

– Niis­sä on tavan­nut sukua ja oppi­nut tun­te­maan ihmi­siä. Myös las­ten­kir­kot ja nuor­ten kans­sa toi­mi­mi­nen ovat olleet mie­lui­sia, sil­lä niis­sä näkyy las­ten ilo ja aitous.

Kin­nu­nen ei ole koke­nut ikä­vik­si papin työ­hön kuu­lu­via ras­kai­ta­kaan tilanteita.

– On osa papin työ­tä olla ihmis­ten rin­nal­la. Ras­kais­sa tilan­teis­sa oppii kes­kus­te­lu­jen kaut­ta hyvin tun­te­maan ihmi­siä. Joi­den­kin kans­sa on tul­tu hyvik­si ystäviksi.

Kin­nu­nen on jär­jes­tä­nyt koko seu­ra­kun­nan alu­eel­la kou­lu­lais­kin­ke­rei­tä, johon kuu­luu kin­ke­ri­näy­tel­mä. Pää­roo­lis­sa on ollut itse Kin­nu­nen. Hänet on toi­si­naan näh­ty myös muis­sa seu­ra­kun­nan tilai­suuk­sis­sa näyt­te­li­jän tai imi­taat­to­rin rooleissa.

– Suo­men täyt­täes­sä sata vuot­ta meil­lä oli esi­tys, jos­sa tasa­val­lan pre­si­den­tit vai­moi­neen kävi­vät tuo­mas­sa ter­veh­dyk­sen. Minä olin tuo pre­si­dent­ti. Luth­te­rin 500-vuo­tis­vuon­na sivu­ky­lil­lä jär­jes­te­tyis­sä Lut­her-illois­sa vie­rai­lin pai­kal­la Lutherina.

Esiin­ty­mis­ha­lu oli Kin­nusel­la jo lap­se­na, kun hän esiin­tyi suvun juh­lis­sa. Esiin­ty­mi­nen kuu­luu myös papin ammat­tiin, johon Kin­nu­nen päät­ti pyr­kiä isän­sä jalan­jäl­jis­sä jo pie­ne­nä poikana.

Lähel­lä Kin­nusen sydän­tä on ollut myös vete­raa­ni­työ, hän on ollut Kui­va­nie­men vete­raa­ni­pap­pi. Kin­nu­nen on myös lau­la­nut kym­me­nen vuo­den aika­na Vete­raa­nien ilta­huu­don useis­sa vete­raa­nien hautajaisissa.

– Olen otet­tu, että vete­raa­nit antoi­vat per­heel­leem­me Suo­men Sota­ve­te­raa­ni­lii­ton ansio­mer­kin. Per­heem­me esiin­tyi aina sota­ve­te­raa­nien jou­lu­juh­las­sa. Olen otet­tu myös sii­tä, että ensim­mäi­nen kysei­sen ansio­mer­kin saa­ja oli pre­si­dent­ti Mau­no Koi­vis­to, joka on lem­pi­hah­mo­ni imitoidessani.

Papin työn­ku­va on muut­tu­nut vuo­sien var­rel­la. Kun Kin­nu­nen aloit­ti Kui­va­nie­mel­lä, asui per­he ensim­mäi­sen vuo­den pap­pi­las­sa, jon­ka toi­ses­sa pääs­sä on kirkkoherranvirasto.

– Papil­la oli vie­lä sil­loin vain yksi vapaa­päi­vä, maa­nan­tai. Kirk­ko­her­ran­vi­ras­tos­ta saa­tet­tiin sil­ti huu­taa talon toi­seen pää­hän, että tul­la puhe­li­meen. Se oli sel­lais­ta maa­lais­pa­pin elämää.

Nykyi­sin papil­la­kin on enem­män vapaa-aikaa, mut­ta eten­kin pie­nil­lä paik­ka­kun­nil­la pap­pi on aina pap­pi. Monel­le Kin­nu­nen on ollut mei­dän Mat­ti tai pap­pi-Mat­ti, joka halut­tiin vaik­ka­pa vih­ki­mään, oli tämä lomal­la tai töissä.

Kin­nu­nen tote­aa, että haus­ko­ja­kin tilan­tei­ta on sat­tu­nut. Yksi niis­tä on se, kun hän huo­ma­si vih­kies­sään, että avio­pa­ril­le luo­vu­tet­ta­va vih­ki­raa­mat­tu unoh­tui sakas­tin pöydälle.

– Huo­ma­sin, että vih­ki­pa­ria odot­ti ulko­na hevos­kär­ry. Juok­sin vih­ki­mi­sen jäl­keen hake­maan raa­ma­tun ja ojen­sin sen paris­kun­nan tul­les­sa kärryyn.

Kin­nu­nen nau­raa myös tilan­teel­le, jos­sa hän sanoi seu­ra­kun­nan edes­sä sanat “olet­te tul­leet juma­lan kas­vo­jen eteen”. Tuol­loin pik­ku­poi­ka kir­kon pen­kis­sä sanoi, että ei tuo ole mikään jumala.

Vii­me vuo­si­na ihmis­ten elä­mä on yksi­tyis­ty­nyt. Suu­ria per­he­juh­lia ei enää jär­jes­te­tä samal­la taval­la kuin aiemmin.

– Alku­vuo­si­na­ni Oijär­vel­lä lai­tet­tiin muis­to­ti­lai­suu­des­sa­kin kul­ku­mie­hel­le oma lau­ta­nen. Toi­saal­ta toki pie­nis­sä tilai­suuk­sis­sa on se hyvä puo­li, että tun­nel­ma on yleen­sä hyvin kotoinen.

Vii­me vuo­si­na papin työs­sä on alka­nut näkyä myös ihmis­ten yksi­näi­syys. Hau­ta­jai­siin ei vält­tä­mät­tä rii­tä kantajia.

– Kir­kon dia­ko­nia­työn pitää huo­mioi­da lisään­ty­nyt yksi­näi­syys. Ystä­vä­pal­ve­lua onkin jo kehitetty.

Vaik­ka ajat ja tavat muut­tu­vat, papin kes­kei­nen teh­tä­vä ei muutu.

– Juma­lan sana pysyy muut­tu­mat­to­ma­na. Papin kes­kei­nen teh­tä­vä on sanan julis­ta­mi­nen ja pal­ve­li­jan työ. Minua on ilah­dut­ta­nut kun seu­ra­kun­ta­lai­set ovat kii­tel­leet, että saar­naan kuin vii­me vuo­si­kym­men­ten julis­ta­vat kirk­ko­her­rat. Se tuo heil­le tut­tuut­ta ja tur­val­li­suut­ta. On tär­ke­ää, että pap­pi opet­taa niin kuin uskoo, Kin­nu­nen sanoo.

Elä­ke­päi­vil­lään Kin­nu­nen suun­nit­te­lee käyt­tä­vän­sä entis­tä enem­män aikaa lau­lu­jen teke­mi­seen ja kirjoittamiseen.

– Olen sanoit­ta­nut ja sävel­tä­nyt pari lau­lua, mut­ta nyt kiin­nos­tai­si teh­dä lau­lu­kir­ja, johon tuli­si yksin­lau­la­jal­le sopi­via lau­lu­ja elä­män eri tilanteisiin.

Lähin­nä päi­vä­kir­ja­tyy­li­siä pöy­tä­laa­tik­ko­kir­joi­tuk­sia kir­joit­ta­nut Kin­nu­nen haa­vei­lee myös satu­jen kir­joit­ta­mi­ses­ta. Har­ras­tus­ten rin­nal­la kul­kee myös pap­peus, joka jat­kuu eläkkeelläkin.

– Voi­ma­va­ro­jen mukaan aion teh­dä toi­mi­tuk­sia jat­kos­sa­kin, sanoo nykyi­sin Hau­ki­pu­taal­la asu­va Kinnunen.