Joni Skif­tes­vik: “Lap­sil­le on hyvä ker­toa men­neis­tä ajoista”

Joni Skiftesville läheisessä ja rakkaassa Villenrannassa Kurtinhaudalla on hänen isoisänsä vanha kalavaja, joka oli aikoinaan putkana Martinniemen kylänraitilla. Taaempana avautuvalla redillä saattoi aikoinaan käydä jopa parisataa laivaa kesässä.Joni Skiftesville läheisessä ja rakkaassa Villenrannassa Kurtinhaudalla on hänen isoisänsä vanha kalavaja, joka oli aikoinaan putkana Martinniemen kylänraitilla. Taaempana avautuvalla redillä saattoi aikoinaan käydä jopa parisataa laivaa kesässä.

“Käve­len pihas­ta päi­vit­täin koti­val­ka­maan samaa pol­kua, jota isoi­sä­ni ehti kul­kea. Jos­kus talu­tan muka­na­ni las­ten­lap­sia ja ker­ron, että he ovat jo vii­des pol­vi täl­lä samal­la ran­ta­po­lul­la.” (Joni Skif­tes­vik: Best­sel­ler jou­luk­si, 2022).

Met­sä­pol­ku kir­jai­li­ja Joni Skif­tes­vi­kin syn­nyin­ko­dis­ta Vil­la Ailas­ta Kur­tin­hau­dan ran­ta­met­sän hal­ki Vil­len­ran­taan ei ole ruo­hot­tu­nut, vaan se on pysy­nyt auki vuo­si­kym­me­net. Äitin­sä Ailan mukaan nimeä­mäs­sään koti­ta­lon työ­huo­nees­sa Skif­tes­vik on kir­joit­ta­nut kol­me vii­mei­sin­tä omae­lä­män­ker­ral­lis­ta romaa­ni­aan. Vii­mei­sin niis­tä Best­sel­ler Jou­luk­si ilmes­tyi tänä syksynä.

Kir­jan val­mis­tu­mi­nen on aina hel­pot­ta­va, mut­ta myös hai­keut­ta herät­tä­vä hetki.

– On kuin jou­tui­si eroa­maan hyväs­tä kave­ris­ta, sil­lä hen­ki­löt ja tapah­tu­mat ovat kul­ke­vat vah­vas­ti koko ajan muka­na. Omae­lä­män­ker­ras­sa van­ho­jen asioi­den palaut­ta­mi­nen mie­leen on rank­kaa­kin, sil­lä men­nyt­tä jou­tuu elä­mään uudes­taan. Mie­leen put­kah­taa usein myös ihan uusia­kin asioita.

Vil­la Aila on Joni Skif­tes­vi­kil­le ins­pi­roi­va paik­ka kir­joit­taa, sil­lä kaik­ki muis­tot ovat talos­sa ja sen ympä­ris­tös­sä voi­mak­kaas­ti läs­nä. Samoil­la sijoil­la sei­soi aiem­min hänen isoi­sän­sä, luot­si Vil­ho Eno­jär­ven 1920-luvul­la osta­ma talo. Aila-äiti raken­si vuon­na 1964 samal­le pai­kal­le per­heel­leen uuden talon, jon­ka Skif­tes­vik äitin­sä pois­me­non jäl­keen lunas­ti myö­hem­min sisa­ruk­sil­ta omakseen.

Lähel­lä tut­tua Vil­len­ran­taa ja siel­lä ole­vaa kala­va­jaa sei­soo edel­leen jyh­keä­nä myös “len­to­ko­ne­män­ty”, jon­ka vah­voil­le ylös­päin kur­kot­ta­vil­le kou­ra­mai­sil­le oksil­le Jonil­la oli poi­ka­se­na tapa­na kii­ve­tä tähys­tä­mään lai­vo­ja redil­le. Näkyi­si­kö jo isän­kin lai­vaa tule­vak­si kotisatamaan?

– Lap­sil­le ja nuo­ril­le on hyvä ker­toa sii­tä, mil­lais­ta elä­mä oli ennen, miten koti­ky­läl­lä elet­tiin ja oman per­heen ja suvun vai­heis­ta, muis­tut­taa Skiftesvik.

Joki, meri, sata­ma ja saha oli­vat mer­ki­tyk­sel­li­siä koko kyläl­le ja antoi­vat elan­toa. Mar­tin­nie­mi oli yhtei­söl­li­nen ja suvait­se­vai­nen kylä, jos­sa autet­tiin toi­sia ja annet­tiin sii­tä omas­ta­kin vähäs­tä. Niin monet asiat oli näh­ty ja koet­tu, ettei mikään hät­käyt­tä­nyt, vaan aina oli sel­vit­tä­vä eteenpäin.

Kyläl­lä oli pal­jon muu­al­ta tul­lut­ta työ­vä­keä ja lai­va­liik­ken­ne teki yhtei­sös­tä kan­sain­vä­li­sen. Myös eri­lai­set per­soo­nat värit­ti­vät kylän elä­mää, mut­ta ketään ei kat­sot­tu kar­saas­ti, vaan jokai­nen sai olla sel­lai­nen kuin on. Nykyi­sin tun­tuu, että kaik­kien pitää mah­tuu saman­lai­seen muottiin.

– Toi­vot­ta­vas­ti yhtei­söl­li­syy­den ja suvait­se­vai­suu­den ilma­pii­ri ja asen­ne jat­kui­si ja kylä kehit­tyi­si. Ihan hyväl­tä näyt­tää­kin, sil­lä uusia lap­si­per­hei­tä on muut­ta­nut ja kyläl­lä on pal­jon aktii­vis­ta toi­min­taa. Mum­mo­ni Aino sanoi aikoi­naan, että hyvä merk­ki on, kun kyläl­tä kuu­luu koi­rien hau­kun­taa ja las­ten elä­möin­tiä leikeissään.

– Elä­mä oli enti­sai­kaan monel­la tapaa rikas­ta, vaik­ka köy­hää. Joten­kin ikä­vöin kui­ten­kin sitä van­haa aikaa.

Joni Skif­tes­vik (s. 1948) vart­tui Aila-äidin ja Aino-mum­mon, vah­vo­jen ja sit­kei­den nais­ten huo­mas­sa. Jonin isä, nor­ja­lai­nen meri­kap­tee­ni Otto Skif­tes­vik, sei­la­si meril­lä ja myö­hem­min isä­puo­li, lai­va­kir­ves­mies Bror oli hän­kin liik­ku­vaa sorttia.

Kir­jai­li­ja lap­suu­den “len­to­ko­ne­män­nyn” juurella.

Aila-äiti hank­ki per­heel­leen elan­non mil­tei yksin­huol­ta­ja­na ras­kaas­sa ahtaa­jan työs­sä lai­vo­ja las­ta­ten. Kesän ensim­mäis­tä lai­vaa odo­tet­tiin kuin kuu­ta tai­val­ta. Mitä isom­pi lai­va ja enem­män las­tat­ta­vaa, sitä parem­pi. Las­taus­kausi saat­toi jat­kua jou­lu­kuul­le asti. Tie­de­tään, että mis­sään muis­sa sata­mis­sa lähes­tul­koon koko Euroo­pas­sa ei ollut niin pal­jon nai­sia ras­kais­sa töis­sä kuin Suo­men sata­mis­sa ja sahoil­la. Osin sik­si, että mie­het oli­vat meril­lä, sodas­sa tai kaa­tu­neet rintamalla.

Myö­hem­mäl­lä iäl­lä Aila kävi etu­jou­kois­sa vai­kean met­sä­so­dan Hau­ki­pu­taan kun­taa vas­taan tais­tel­les­saan Kur­tin­hau­dan ran­ta­met­sän puo­les­ta, jot­ta met­sä ja ran­ta säi­lyi­si­vät raken­ta­mat­to­ma­na kaik­kien kylä­läis­ten yhtei­ses­sä vir­kis­tys­käy­tös­sä. Näin tapah­tui, mut­ta sitä ennen kylä­läis­ten oli käy­tä­vä vie­lä toi­nen­kin sota. Ran­taan on myö­hem­min teh­ty kyläyh­dis­tyk­sen aktii­vi­suu­den ansios­ta kult­tuu­ri­pol­ku his­to­rias­ta ker­to­vi­ne opas­tau­lui­neen, puu­veis­tok­sia esit­te­le­vä Pölök­ky­päit­ten polo­ku ja nuo­tio­paik­ka laavuineen.

– Äiti­ni oli läm­min ja sydä­mel­li­nen, mut­ta voi­ma­kas­tah­toi­nen ihmi­nen, joka ei jät­tä­nyt kes­ken mitään mihin ryh­tyi. Se hän­tä har­mit­ti ja ihme­tyt­ti, että hänen kerä­tes­sä nimiä ran­ta­met­sää puo­lus­ta­vaan adres­siin joku oli nimit­tä­nyt toi­min­taa kehi­tyk­sen jar­rut­ta­mi­sek­si, kun hän itse näki asian täy­sin päinvastoin.

Joni Skif­tes­vik har­mit­te­lee, että Rau­ma-Repo­lan syvä­sa­ta­maa ei hyö­dyn­net­ty myö­hem­min ylei­se­nä puu­ta­va­ran vien­ti­sa­ta­ma­na, kuten teh­tiin Kalajoella.

– Kur­tin­hau­dan vene­sa­ta­man kun­nos­tus toi­von mukaan on nyt vii­mein­kin toteutumassa.

Aino-mum­mo oli roh­kea oman tien­sä kul­ki­ja ja seik­kai­li­ja. Hän läh­ti vain 15-vuo­ti­aa­na yksin Ame­rik­kaan tie­naa­maan dol­la­rei­ta Oulu­joel­la sijain­neen Iina­tin koti­ti­lan yllä­pi­toon. Palat­tu­aan koh­ta­lo joh­dat­ti hänen tiel­leen luot­siop­pi­las Vil­ho Eno­jär­ven. Pari avioi­tui 1923 ja perus­ti kodin Kur­tin­hau­dal­le. Per­hee­seen syn­tyi kol­me tytär­tä, jois­ta van­hin oli Jonin Aila-äiti. Les­kek­si Aino jäi mie­hen­sä Vil­hon kuol­tua työ­teh­tä­vis­sä 37-vuotiaana.

1930-luvul­la alkoi voi­ma­kas muut­to­lii­ke Jää­me­ren ran­nal­le Pet­sa­moon “Suo­men Klon­dy­keen”, jon­ne oltiin avaa­mas­sa nik­ke­li­kai­vos­ta. Mum­mo teki roh­kean pää­tök­sen muut­taa tytär­ten kans­sa Pet­sa­moon perus­ta­maan sin­ne matkustajakotia.

Sota muut­ti suun­ni­tel­mat uudes­sa koti­pai­kas­sa. Pet­sa­mos­ta jou­dut­tiin pake­ne­maan neu­vos­to­liit­to­lais­ten hyök­käys­tä tyk­kien jymis­tes­sä Nor­jan puo­lel­le. Mat­kus­ta­ja­ko­tia var­ten oste­tut lan­kut ja unel­mat paloi­vat tuh­ka­na tai­vaal­le. Juhan­nuk­se­na 1940 Aino ja tytöt pala­si­vat monien usko­mat­to­mien vai­hei­den jäl­keen Nor­jan Nar­vi­kis­ta vii­mei­si­nä suo­ma­lai­si­na Pet­sa­mon-evak­koi­na koti­maa­han ja Kurtinhaudalle.

Poi­ka­se­na Joni Skif­tes­vik sou­te­li mui­den kylän poi­kien tapaan kerää­mäs­sä vesil­tä jäte­lau­to­ja ja ajo­pui­ta polt­to­puik­si kotiin tal­ven varal­le. Veden äärel­lä vie­tet­tiin pal­jon aikaa myös kalas­tel­len. 13-vuo­ti­aa­na hän meni kesä­töi­hin sahan lautatarhalle.

Sii­hen aikaan monet kylän pojat ja mie­het läh­ti­vät meril­le. Aja­tus kuk­kui Jonin­kin mie­les­sä, mut­ta luke­mi­ses­ta ja kir­joit­ta­mi­ses­ta kiin­nos­tu­neel­le pojal­le urke­ni opis­ke­lun myö­tä leh­ti­mie­hen ura, jol­le hän pala­si myös armei­jan jäl­keen. Tili­pus­si tuli tar­pee­seen koti­ta­lon lai­nan­ly­hen­nyk­siin ja pian myös käm­pän vuo­kraa­mi­seen ja elä­män aloit­ta­mi­seen yhdes­sä Hil­kan kans­sa.

Työs­ken­nel­ty­ään 20 vuot­ta Oulu- ja Liit­to-leh­dis­sä, Ilta­sis­sa, Kai­nuun Sano­mis­sa ja Kol­mio­kir­jan jul­kai­su­joh­ta­ja­na Joni Skif­tes­vik teki pää­tök­sen ryh­tyä vapaak­si kir­jai­li­jak­si 1988. Esi­kois­kir­ja Puhal­lus­kuk­ka­poi­ka ja Tai­vaan­kor­jaa­ja oli ilmes­ty­nyt 1983 ja uusi kir­ja joka vuo­si myö­hem­min. Isoon rat­kai­suun roh­kai­si myös se, että tilauk­sia näy­tel­mä- ja elo­ku­va­kä­si­kir­joi­tuk­sis­ta oli lupaavasti.

– Uto­pis­ti­sel­ta oli­si tuol­loin tun­tu­nut kui­ten­kin aja­tus, että kir­jo­ja ilmes­tyi­si lopul­ta yli 30.

Menes­tys­tä ja tun­nus­tus­ta on kir­jai­li­jal­le ropis­sut mat­kan var­rel­la, mm. J.H. Erkon esi­kois­kir­ja­pal­kin­to, Rune­berg-pal­kin­to, Pro Fin­lan­dia ‑mita­li ja kol­me kir­jal­li­suu­den Finlandia-palkintoehdokkuutta.

Per­he, luon­to ja meri ovat Joni Skif­tes­vi­kil­le tär­kei­tä. Per­hee­sen kuu­lu­vat puo­li­so Hilk­ka ja aikui­set lap­set Kai, Saga ja Hel­ga. Lap­sen­lap­sia on kah­dek­san, heis­tä van­hin on 16-vuo­tias ja nuo­rin alle puo­len vuo­den ikäinen.

Kim-pojan huk­ku­mi­nen kanoot­ti­ret­kel­lä 10-vuo­ti­aa­na 1985 oli suu­ri tra­ge­dia perheessä.

– Lap­sen kuo­le­maa ei voi ymmär­tää ja hyväk­syä kos­kaan. Suru kul­kee muka­na aina, se ei hel­li­tä. Sii­tä läh­tien sydä­me­ni on piiputtanut.

Joni Skif­tes­vik uskoo, että ihmi­nen voi sur­ra niin kovas­ti, että hen­ki menee. Kun sydän sär­kyy, suruun voi kuol­la. Van­hat ihmi­set ovat sen tien­neet aina.

– Toi­sen ker­ran suru oli vie­dä minut men­nes­sään vuon­na 2011, jol­loin Hilk­ka jou­tui vaka­vaan sydä­men­siir­to­leik­kauk­seen Hel­sin­kiin. Itse maka­sin samaan aikaan sai­raa­las­sa Oulus­sa oman sydä­me­ni takia. Sii­tä ajas­ta kui­ten­kin selvittiin.

Elä­män­ku­vien ja arvoi­tus­ten äärellä

Kir­joit­ta­mi­ses­ta Joni Skif­tes­vik ker­too pitä­vän­sä kovas­ti. Hän uskoo, että toi­mit­ta­jan työ­ko­ke­muk­ses­ta ja ute­liai­suu­des­ta eri­lai­sia asioi­ta koh­taan on ollut apua kir­jai­li­jan työssä.

Skif­tes­vi­kin omae­lä­män­ker­ta­ro­maa­ni on syk­syn Outi-kir­jas­to­jen lai­na­tuin ja lue­tuin kirja.

Uusim­mas­sa elä­män­ker­ta­kir­jas­saan Best­sel­ler jou­luk­si hän avaa elä­mään­sä armei­jan ajoil­ta ja kuvaa myös sano­ma­leh­den toi­mi­tuk­sen väri­käs­tä arkea, johon kuu­lui mie­len­kiin­toi­sia ja jän­niä jut­tuai­hei­ta ja per­soo­nal­li­sia haas­ta­tel­ta­via. Moni saat­taa muis­taa esi­mer­kik­si hyp­no­ti­soi­ja Olli­ver Haw­kin, joka kävi esit­te­le­mäs­sä temp­pu­jaan Mar­tin­nie­men Kerholassakin.

Skif­tes­vi­kin kir­joit­ta­mas­ta kult­tie­lo­ku­vas­ta Kat­sas­tus tutuk­si tul­lut Hill­man Super Minx oli oikeas­ti nuo­ren toi­mit­ta­jan lai­na­ra­hal­la hank­ki­ma tyy­li­käs, mut­ta kor­jaa­mol­la usein viih­ty­vä kulkupeli.

Jutun­te­ko Oulun kun­nal­lis­ko­din mie­li­sai­ras­osas­tol­la, Myl­ly­tul­lis­sa sijain­nees­sa Venä­jän val­lan aikai­ses­sa enti­ses­sä kasa­koi­den hevos­tal­lis­sa, jäi kar­mei­den olo­suh­tei­den vuok­si läh­te­mät­tö­mäs­ti toi­mit­ta­jan mieleen.

Tari­nan­ker­to­ja­na, hen­ki­lö­ku­vaa­ja­na ja sana­tai­tu­ri­na Skif­tes­vik on lyö­mä­tön. Hänen ker­ron­tan­sa on avoin­ta ja reh­tiä. Huu­mo­ri on osu­vaa ja oival­ta­vaa, mut­ta ei mol­laa­vaa. Kir­jan paris­sa halu­aa vii­pyä ja makus­tel­la osu­via sano­ja ja ilmai­su­ja, jot­ka ovat Oulun seu­dun ja Perä­me­ren ran­ni­kon van­hem­mal­le väel­le tut­tu­ja, mut­ta nyky­kie­les­tä vai­pu­mas­sa unholaan.

Kir­jan elä­män­ku­vat ja ‑arvoi­tuk­set jää­vät askar­rut­ta­maan miel­tä ja nos­ta­vat pääl­lim­mäi­sek­si aja­tuk­sen ihmi­se­lä­män ihmeel­li­syy­des­tä ja ainut­laa­tui­suu­des­ta, mut­ta myös ainutkertaisuudesta.

Best­sel­ler jou­luk­si jät­täi­si tilaa myös jat­kol­le, mut­ta sitä Skif­tes­vik ei uskal­la luva­ta. Hän tuu­maa kuten kir­jas­sa dek­ka­ria väsää­vä toi­mit­ta­ja­kol­le­gan­sa Helt­tu­nen: — Jos ker­too tar­kas­ti kes­ke­ne­räi­ses­tä työs­tä, sitä nau­laa tari­nan lii­an aikai­sin pitä­väs­ti kiinni.

– Iän myö­tä koti­seu­tu­his­to­ria ja oman suvun vai­heet kiin­nos­ta­vat yhä enem­män. Pen­got­ta­vaa oli­si myös Lapis­sa sota-aika­na teh­dyis­sä neu­vos­to­par­ti­saa­nien jul­muuk­sis­sa, jois­ta vas­ta myö­hem­min on voi­tu alkaa kun­nol­la edes puhua.

– Var­maa on, että las­ten­lap­sil­le haluan antaa aikaa. Ovat ne sel­lai­sia kul­ta­kim­pa­lei­ta, päät­tää Skif­tes­vik hymyil­len, sil­mät lem­peäs­ti tuikkien.