Ilman ystä­viä elä­mä oli­si yksinäistä

Elsa Jäm­sä-Rau­tio Hau­ki­pu­taal­ta täyt­ti 95 vuot­ta Nuu­tin päi­vä­nä 13. tam­mi­kuu­ta. Isom­min synt­tä­rei­tä ei nyt voi­tu juh­lia koro­na­ti­lan­teen takia, mut­ta muu­ta­ma ystä­vä kävi ter­veh­ti­mäs­sä päi­vän­san­ka­ria Lou­nas-Kah­vi­la Nyy­man­nis­sa. Juh­la­päi­vän kun­niak­si kävi­jöil­le tar­jot­tiin lou­nas ja kak­ku­kah­vit, jot­ka oli katet­tu eril­li­seen tilaan. Onnit­te­lu­kort­te­ja ja ‑soit­to­ja tuli run­sain mitoin.

– Meil­lä on sel­lai­nen mum­mo-mafia ‑poruk­ka ja kokoon­num­me tääl­lä ker­ran vii­kos­sa juo­maan kah­via, pori­se­maan ja pelaa­maan yhdes­sä vaik­ka bin­goa, ker­too Jämsä-Rautio.

– Tois­ten ihmis­ten näke­mi­nen ja tapaa­mi­nen on tär­ke­ää kai­kil­le ja eten­kin ikäih­mi­sil­le. Kenen­kään ei ole hyvä olla yksin. Nyt tilan­ne on tie­ten­kin poik­keuk­sel­li­nen. Minul­le tämä kodin kans­sa samas­sa raken­nuk­ses­sa ole­va Nyy­man­ni on hyvä paik­ka, sil­lä kun käyn arki­päi­vi­sin syö­mäs­sä ja kah­vil­la, voin samal­la lukea leh­tiä. Ja mikä paras­ta, samal­la pää­see näke­mään mui­ta ihmi­siä ja vaih­ta­maan kuu­lu­mi­sia. Nyy­man­nin Juha ja koko hen­ki­lö­kun­ta on meil­le täl­lä ihan kor­vaa­ma­ton, kiit­te­lee Jämsä-Rautio.

Hän ker­too itse ole­van­sa sosi­aa­li­nen ja puhe­lias ihmi­nen, jol­le on help­poa sol­mia uusia­kin tut­ta­vuuk­sia. Ystä­viä onkin pal­jon ja hän on tykät­ty seu­ra­lai­nen ja juttukaveri.

– Kun iän myö­tä ympy­rät väis­tä­mät­tä pie­ne­ne­vät, liik­ku­mi­nen käy han­ka­lam­mak­si ja on vai­kea läh­teä mihin­kään, yksi­näi­syys tulee monil­le tutuk­si seu­ra­lai­sek­si. Yksin ole­mi­nen ei ole kenel­le­kään hyväk­si. Kun kaik­ki päi­vät muut­tu­vat saman­lai­sik­si eikä ole virik­kei­tä tai jut­tu­ka­ve­ria, voi tor­kah­del­la päi­vän mit­taan tele­vi­sion äärel­le, niin eipä sitä unta rii­tä enää yök­si, ja öis­tä­kin tulee hankalia.

Koro­na-aika on lisän­nyt yksi­näi­syyt­tä ikäih­mis­ten­kin kes­kuu­des­sa. Har­mil­lis­ta on, että täl­lais­ta aikaa voi jat­kua vie­lä pit­kään, ja hävi­ää­kö virus kos­kaan koko­naan. Roko­tuk­set­kin näyt­tä­vät ole­van kovan takana.

Elsa Jäm­sä-Rau­tio on valoi­sa ja sana­val­mis ihmi­nen. Mis­tään tur­has­ta hän ei halua valit­taa. Pit­kään elä­mään mah­tuu väis­tä­mät­tä jokai­sel­la mene­tyk­siä ja sai­rauk­sia, joi­ta jou­tuu kohtaamaan.

– En pel­kää kuo­le­maa enkä koro­naa­kaan. Itse­kin ihmet­te­len, että saan elää näin pit­kään. Äidin puo­lel­ta olem­me pit­käi­käis­tä sukua.

Tähän­kin het­keen hänel­tä löy­tyy sut­kaus: Juma­la ei huo­li, piru ei tapa ja koro­na­kin käve­lee ohi.

– Koro­nan vält­tä­mi­sek­si pitää tie­ten­kin teh­dä kaik­ki tar­peel­li­nen, ettei tau­tia ehdoin tah­doin tar­tu­ta itseen­sä ja mui­hin. Täl­lä iäl­lä on on myös tär­ke­ää, että on sama tut­tu hyvä lää­kä­ri ja hoitoväki.

Hau­ki­pu­taal­le Elsa Jäm­sä-Rau­tio tuli paluu­muut­ta­ja­na Ruot­sis­ta mie­hen­sä Lau­rin kans­sa 15 vuot­ta sit­ten. Naa­pu­ri­maas­sa he asui­vat 53 vuot­ta. Kun he 50-luvul­la läh­ti­vät työn peräs­sä Ruot­siin, ei muut­to­aal­to täl­tä seu­dul­ta sin­ne ollut vie­lä niin suur­ta kuin mitä myö­hem­min. Pik­ku hil­jaa sukua­kin muut­ti peräs­sä ja suu­rin osa on jää­nyt pysyvästi.

Ruot­sis­ta tuli uusi koti­maa ja Jäm­sä-Rau­tiot viih­tyi­vät siel­lä hyvin, mitään han­ka­luuk­sia ei ollut. Kie­len­kin oppi aika nopeas­ti. Sopeu­tu­mi­nen on var­mas­ti pal­jon itses­tä kiinni.

Puo­li­so Lau­ri alkoi van­hem­mi­ten kai­va­ta kovas­ti takai­sin syn­nyin­seu­dul­le. Hän oli läh­töi­sin Tak­ku­ran­nal­ta. Kai­puu näkyi myös runois­sa ja lau­lun­sa­nois­sa, joi­ta hän kir­joit­ti. Hau­ki­pu­taal­la paris­kun­ta ei ehti­nyt asua yhdes­sä kuin muu­ta­man kuu­kau­den, kun Lau­ri pää­si hau­dan lepoon koti­seu­dun multiin.

– Yksin jää­mi­nen oli minul­le hir­veän vai­ke­aa aikaa, kuin mus­ta synk­kä tun­ne­li. En tun­te­nut tääl­lä juu­ri ketään ja suku­lai­set­kin oli­vat siel­lä Ruot­sis­sa. Pik­ku hil­jaa arki alkoi kul­kea ja tutus­tuin ihmi­siin, muun muas­sa kam­paa­ja Riit­taan, jos­ta tuli lähei­nen ja edel­leen rakas ystä­vä, vaik­ka hän onkin pal­jon nuorempi.

Iis­tä kotoi­sin ole­va Elsa Rau­tio-Jäm­sä oli puo­li­tois­ta­ki­loi­nen tytön­rää­pä­le, kala­pun­ta­ril­la pun­nit­tu ja hätä­kas­teen saa­nut. Hänen kum­mi­tä­tin­sä oli kuvail­lut, että lap­si oli niin pie­ni, että “sen pää­kin mah­tui­si kahvikuppiin”.

Vah­va tyt­tö­nen Elsas­ta kui­ten­kin vart­tui. Työn­syr­jään hän tart­tui 14-kesäi­se­nä ja työs­ken­te­li val­tion lei­vis­sä top­pa­roi­kas­sa rau­ta­tei­den kor­jaus- ja raken­nus­töis­sä sekä sil­ta­työ­mail­la lähi­seu­dul­la ja poh­joi­ses­sa. Kor­jaa­mis­ta­han riit­ti “saku­jen” tihu­töi­den jäl­jil­tä. Kun sukel­ta­jia tar­vit­tiin sil­ta­työ­mail­la, Elsa työs­ken­te­li myös “puku­tyt­tö­nä” varus­tei­den paris­sa ja pump­paa­mas­sa ilmaa sukel­lus­lait­tei­siin, teh­tä­vään tar­vit­tiin ker­ral­laan kak­si tyttöä.

Takai­sin koti­mai­se­miin hän pala­si kun koto­na tar­vit­tiin apua. Työ­paik­ka löy­tyi Hau­ki­pu­taal­ta San­ta­hol­man sahal­ta, mis­tä löy­tyi elä­män­kump­pa­nik­si Lau­ri. Onnek­si sota oli lop­pu­mas­sa, eikä mie­li­tie­tyn tar­vin­nut läh­teä rin­ta­mal­le, vaik­ka hän­tä oli sii­hen juu­ri val­mis­tet­tu sota­väes­sä ja ker­tauk­sis­sa. Elä­mää ja kotia pääs­tiin raken­ta­maan yhdes­sä. Parem­pien työ­mah­dol­li­suuk­sien peräs­sä pää­tet­tiin läh­teä Ruot­siin. Töi­tä löy­tyi molem­mil­le kai­vok­sel­ta. Elsa työs­ken­te­li elä­män­sä aika­na myös kal­ja­teh­taal­la ja val­tion laboratoriossa.

Lah­jak­si saa­maan­sa vuo­den 2021 sei­nä­ka­len­te­ria Elsa Rau­tio-Jäm­sä esit­te­lee ilah­tu­nee­na. Joka kuu­kau­den koh­dal­la on valo­ku­va elo­kuus­sa Ruot­sis­sa syn­ty­nees­tä pojan pojan tyt­tä­res­tä Elsas­ta. Ei ole tie­toa, mil­loin Ruot­sin-suku­lais­ten kans­sa pääs­tään tapaamaan.

– Pitää sanoa niin kuin van­hat ihmi­set, että päi­vä ker­ral­laan täs­sä men­nään, hän sanoo naurahtaen.

– Täy­tyy olla tyy­ty­väi­nen, että jär­ki jol­la­kin lail­la vie­lä pelaa ja muis­ti­kin. Jos jota­kin asi­aa ei muis­ta, niin kis­san viik­set! Se ei ehkä ole mitään tär­ke­ää eikä unoh­duk­sia kan­na­ta alkaa surra!

Miel­tä läm­mit­tä­vät monet onnit­te­lu­ter­veh­dyk­set ja kau­niit sanat, kuten Riit­ta-ystä­väl­tä saa­tu runo:

Kir­joi­tin kau­neim­man runo­ni iltaruskoon. 

Meren vaah­toon, lin­nun­len­non vanaan.

Vain sinä ymmär­sit sen,

ja tulit elämääni.

Enke­lei­tä jokai­seen päivääsi.